To 24.5.2018 (7-15)
Päivä, jona opin ja harjoittelin taas uutta ja ennenkaikkea tunnistin oman empatiakykyni käytännön hoitotyössä. Illalla sairastuin ikäväkseni vatsatautiin, minkä vuoksi myös postaus tulee nyt parin päivän viiveellä.
Sitä oli niin kertakaikkisen lamaantunut kun kotiuduin tänään työharjoittelupäivän jälkeen. Muksut kävin nappaamassa tarhasta mukaan ja ajelin kotiin. Kotona kuljin huoneesta toiseen yrittäen saada jotain aikaiseksi, mutta neljä tuntia kulutin tyhjää toimittaen ja yrittäen pysytellä hereillä. Kun mukulat (joiksi omia pikku kullannuppuja tykkään leikkisästi kutsua) saatiin peiteltyä ja pusuteltua sänkyihin klo 20 aikaan, olin valmis itsekin yöunille. Pääsin sänkyyn ja jumittelin kumminkin sinnillä läppärillä 22 asti, kun huono olo yllätti ja päätin iskeä viimein pään tyynyyn ja alkaa unille.
No pään sain aseteltua tyynyyn, muuta en ehtinyt kun sai juosta oksennusämpärin luokse. Raju kaaressa lentävä oksennus ei ollut mitään sen rinnalla, millaisen paniikinomaisen tunteen itse oksentaminen minussa laukaisee. Saa siinä puoliso olla aika kärppänä silittelemässä ja rauhoittelemassa kun meikäläinen laatottaa. Sitähän tulee suusta, nenästä, silmistä ja melkein korvistakin – ja tekee kipeää (tietysti kun sitä yrittää pidättää tulemasta). Eli jonkin vatsataudin olin jostain onnistunut nappaamaan toiveikkaan torstain päätteeksi ja ilmoittelinkin sitten osaston yökölle, ettei minua tarvitsisi odotella seuraavana – eikä myöskään sitä seuraavana päivänä aamuvuoroon. Seuraava oksennus tuli klo 1, jonka jälkeen sain onneksi nukkua.
Seuraavana aamuna klo 9 pakkailin syötetyt naperot auton takapenkille ja lähdin hakemaan opiskeluterveydenhuollosta sairaslomatodistusta. Olo oli jo parempi, ei enää oksettanut, mutta muutoin oli kyllä jopa krapulaa kuvastava olotila kun jokapaikkaa särki ja olo oli voimaton. Mitään ei tehnyt mieli, mutta kyllä iltaa kohden grilliltä haettu hampurilainen upposi hyvin! 
Tästä tulikin nyt tämmöinen “kokemukseni oksennustaudista”-postaus, vaikka tarkoituksena oli siltikin laitella ylös näitä torstaina työharjoittelussa tekemiäni ja oppimiani asioita. Koska kirjoitan nyt parin päivän viiveellä, en valitettavasti muista läheskään kaikkea, mitä torstaipäivä piti sisällään. Mutta ainakin pääsin nyt ensimmäistä kertaa harjoittelemaan limaimua, eli helpotin potilaan oloa poistamalla paksua limaa suusta ja nielulta siihen tarkoitetulla imulaitteella. Lisäksi olin mukana seuraamassa, kun potilaan avanne oli vuotanut ja hänelle vaihdettiin uusi avannepussi.
Henkilökohtainen onnistumisen kokemus päivässä oli kun sain hyvin huonokuntoisen, mutta hoitajien keskuudessa aggressiiviseksi ja ei-yhteistyökykyiseksi mielletyn potilaan rauhoittumaan aamupesujen ajaksi. Olen miettinyt paljon kyseistä potilasta ja sitä, kuinka sekava hän mielestäni on (“onko hän enää tässä maailmassa”) ja koska puhe ei suju ja katsekin katsoo jonnekin kaukaisuuteen, on vaikea tietää esim. näkeekö hän mitään. Olenkin ottanut asiakseni aina lähestyessäni tätä kyseistä potilasta puhuttelemalla häntä aina nimellä. Joka kerta kerron hänelle uudelleen, missä hän on, kuka minä olen ja mitä seuraavaksi tehdään.
Jotkin tilanteet tai toimenpiteet, vaikkapa ihan nyt nämä aamupesut tai verenpaineen mittaus voivat tuntua esimerkiksi tästä potilaasta todella hermostuttavilta ja jännittäviltä, mikä näkyy hänen koko kehossaan. Hän jäykistyy, vapisee ja kädet tarraavat tiukasti “turva”-otteella nipistäen, mistä hyvänsä nyt vain otteen saavat! Olen huomannut että matalalla, rauhallisella äänellä ja puhelulla voi päästä pitkälle, mutta tätä voi myös tukea turvallisella kosketuksella. Vahva, hieman painava ja turvallinen silitys päästä ja olkapäistä, hartioista.
Kun torstai-aamun aamupesussa olin ehkäpä kuudes (!) tilanteeseen pyydetty hoitaja, joista 4 piteli potilasta raajoista (lyöntien ja potkujen varalta) ja yksi suoritti pesua, löysin oman paikkani juurikin potilaan viereltä rauhoittelemasta. Olin äimistynyt, kun huomasin huoneeseen tullessani hoitajien keskinäisen vuorovaikutuksen ja sananvaihdon (esim. “pidä sinä siitä, minä otan tästä ja varokaa voi tulla potkuja ja iskuja”), mutta kukaan ei missään vaiheessa minun nähdäkseni, huomioinut tätä pelokasta ja hämillään ollutta iäkästä vuodepotilasta! Ja niin minä aloitin jälleen puhuttelemalla nimellä, kertomalla missä hän on ja mitä tehdään, että nyt ei ole mitään hätää. Silittelin samalla kun hoitajat pitelivät raajoista ja sitten, aivan hetken kuluttua…
“Onpas hän nyt rauhallinen,” toisesta kädestä potilasta pitelevä hoitaja tuumasi. Niinpä on, ajattelin ja ihan vain omassa päässä koin ihan pikkuisen hyvää mieltä, kun sain rauhoitettua potilasta ja ajattelin ehkä näiden muidenkin miettineen, voisiko erilaisella lähestymistavalla saada asioita, kuten aamupesua hoidettua paitsi tehokkaasti, myös molempia osapuolia tyydyttävällä lempeämmällä tavalla.
Mietin pitkään vielä jälkikäteen tuota tilannetta ja itseäni tuon potilaan asemassa.
“Jos näkökykyni olisi täysin mennyt. Ehkä minulla olisi harhoja, enkä todella olisi enää täysin “tässä maailmassa”. Ehkä näkisin vain minua lähestyviä mustia varjoja ja tuntisin napakat, puristavat otteet raajoissani. Kiivasta puhetta, tokaisuja ja hälinää. Yrittäisin vähäisillä voimillani riuhtoa itseäni noiden muukalaisten puristavasta otteesta. Tuntisin, kuinka vaatteitani riuhdottaisiin päältäni ja jotain märkää ja epämiellyttävää levitetään iholleni. Myrkkyäkö vai jotain muuta? Mitä enemmän riuhdon, sitä voimakkaammin nuo pedot puristavat ja äänihälinä huonokuuloisissa korvissani voimistuu. Puhuvatko he Venäjää? Joku repii housujani kohti nilkkoja! Koko vanha ja väsynyt ruumiini jäykistyy kauhusta; mitä nämä sudet aikovat! Kunnes kuulen nimeni. Onhan se minun nimeni, kyllä. Ystävällinen ääni, aivan suomalainen naisääni puhuu minulle ja kertoo minun olevan *paikassa X*. Vai tänne olen joutunut, mitenhän siinä niin kävi… Jaa että aamupesuja tekevät minulle, kyllähän se on hyvä peseytyä, milloinhan minä viimeksi… Ja mukavalta tuntuu kyllä nyt, rauhallinen silitys pään päällä – aivan kuin lapsuudessa! Ja pesun takia housuja riisuvat… Ja kääntyä pitäisi nyt kyljelle, voi sentään! Ahaaa, edelleen mukava naisääni kertoo ettei tarvitse pelätä, olenkin ihan sängyssä ja tässä on laita, mikä estää minua putoamasta. Ja käsi olkapäälläni on otteeltaan niin vankka, että tämä varmasti tukee minua, etten kaadu. Minulla taitaakin olla kaikki ihan hyvin, nyt.”
Olin vain todella huojentunut tuosta kokemuksesta. Ymmärrän hoitotyön loputtoman kiireen ja tehokkuuden maksimoinnin ja mitä näitä nyt on. Mutta eikö olisi kaikkia osapuolia säästävämpää, kun myös vuosia ja ehkä vuosikymmeniä alalla työskennelleet ammattilaiset muistaisivat näitä meille keltanokillekin paasattuja perusjuttuja. Sitä ihmisläheisyyttä, empatiakykyä ja mahdollisuuksia lähestyä erialaisia potilaita eri tavoin. Jos en olisi tämän lyhyen harjoitteluni aikana aiemmin “tutustunut” tähän potilaaseen ja avustanut ja hoitanut häntä, olisin varmaan ollut myös jossain raajassa tai vastaavassa roikkumassa, yrittäen olla työntekijöille hyödyksi. Mutta koska potilas oli tullut tutuksi ja näin hänen eleistään, ilmeistään ja kehostaan hänen jännityksensä tai rauhattomuutensa, olin lähtenyt ihan perusteista liikkeelle (just nämä mitä ollaan koko 1. lukuvuosi koulussa jaappastu): vuorovaikutus (sanaton ja sanallinen viestintä); empatiakyky; turvallisuus; fyysinen vuorovaikutus (rauhallinen kosketus – rentoutuminen).
Notta saikut lusittu, huomenna hyvä pitää vapaapäivä = lepopäivä ja maanantaina takaisin sorvin ääreen!
<3: C