Tässä artikkelissa kerron pääpiirteittäin omaa ammatinvalintataustaani, sitä miten ajauduin lopulta terveydenhoitajakoulutukseen ja kuinka monen mutkan ja kiemuran kautta sain itselleni todella arvokkaan ja tärkeän opiskelupaikan ammattikorkeakoulussa terveydenhoitajan koulutusohjelmassa.
Peruskoulun jälkeen hakeuduin lukioon vuonna 2006, saadakseni hieman lisäaikaa pohtiakseni omaa ammatinvalintaani. Minulle oli tavallaan aina ollut selvää, että haluaisin työskennellä tulevassa ammatissani ihmisten parissa, mutta tarkempi linjanhaku oli epäselvää. Myös tuolloisella opiskelupaikkakunnallani ammattitutkintoja oli hyvin vähän tarjolla, suurimmaksi osaksi nuoret suorittivat catering- alan opintoja tai joitain tekniikan ammattitutkintoja. Luullakseni tuolloisella alueella ei ollut edes mahdollista suorittaa sosiaali- ja terveysalan tutkintoja, joten jätin asian hautumaan.
Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2009, jonka jälkeen muutin omilleni ja lähdin työskentelemään silloiselle Puukeskus Oy:lle varastolle. Työympäristö oli mukava, työn kuva… noh, ehkä jo tuolloin tajusin ettei tästä tulisi (toivottavasti) loppuelämän työpaikkaani. Hain samalla ensimmäistä kertaa yhteishaussa, Oulun ammattikorkeakouluun. Oma ala tuntui edelleen olevan hukassa, mutta muistan hakeneeni mm. suuhygienistiksi (AMK) ja mahdollisesti sosionomiksi ja sairaanhoitajaksi.
Äitini on ammatiltaan sairaanhoitaja ja ainakin jälkikäteen ajateltuna hänen kova painostuksensa sai minut vuosien ajan kieltämään oman kiinnostukseni sairaanhoitajan ammattiin. Äidillä ja minulla on aina ollut jokseenkin monimutkainen suhde, mutta ei siitä enempää. Tosiaan, ensimmäisen yhteishaun tuloksena jäi opiskelupaikka saamatta ja jäinkin sitten hetkeksi työelämään, mikä ei ollenkaan huono vaihtoehto nuorella ihmisellä. Monen mutkan kautta seuraavien vuosien aikana aloitin opinnot lähihoitajana, sitten pintakäsittelijänä ja lopulta yhteisöpedagogina (AMK) kansalais- ja nuorisotyön koulutusohjelmassa Torniossa, syksyllä 2010.
Yhteisöpedagogin opinnotkin kariutuivat lopulta vuonna 2014, aivan kalkkiviivoilla. Tekemättä jäi lopulta projekti ja opinnäytetyö, kun tajusin välivuoden jälkeen, ettei ala ollut sellainen, johon haluaisin valmistua. Lopulta tajusin, hyvistä arvosanoista ja opiskelumenestyksestä huolimatta, etten edes tunnistanut yhteisöpedagogin työkenttää tai toimenkuvaa. En edes kolmen vuoden opintojen jälkeen. Käsitykseni oli, että yhteisöpedagogit valmistuvat vapaaehtoistyöntekijöiksi tai joksikin, mihin minusta ei ollut. Mutta en ole sittemmin katunut päätöstäni keskeyttää opinnot, vaan käsitykseni siitä että suunta on vihdoin oikea, on vahvempi kuin koskaan. Olen kasvanut henkisesti paljon viime vuosien aikana.
Keskeytettyäni yhteisöpedagogin opinnot, olin juuri tavannut tulevan puolisoni. Olin todella turhautunut, ollessani jälleen lähtökuopissa omien ammatinvalintakysymysteni äärellä. Tuli puheet äitiydestä ja yhteisestä perheestä. Sanoin, etten tiedä mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa työkseni, mutta tiesin haluavani olla äiti. Olimme yhtä mieltä siitä, että vauva saisi tulla, jos olisi tullakseen.
Saimme lopulta kaksi pientä tytärtä. Esikoisemme syntyi kesäkuussa 2015 ja kuopus täydensi perheonneamme entisestään syyskuussa 2016. Kun olin elänyt kiireistä kotiäitiyttä lähes 2,5 vuotta, sain ajatukseni ammatinvalinnansuhteen järjestettyä. Löysin raamit, joihin halusin itseni sijoittuvan. Edelleen suurin yksittäinen vaikuttaja ammatinvalintaa koskien oli löytää työ, jossa saisin työskennellä ihmisten parissa. Halusin olla läsnä, auttaa ja edistää hyvinvointia. Lyhyt työsuhde lastensuojelussa jätti oman palonsa sosiaalialalle. Yhteishaussa keväällä 2016 hakeuduin siis myös sosionomin koulutusohjelmaan. Sairaanhoitajan koulutusohjelma päätyi hakulomakkeelle. Koin kuluneiden vuosien kasvattaneen minua siten, etten enää säikähtäisi kivusta huutavaa puhekyvytöntä vanhusta, jonka olin 4-viikkoisen lähihoitajan opiskelu-urallani kohdannut. Koin itseni vahvaksi ja aikuiseksi, tänäpäivänä pystyisin kohtaamaan vanhuksen ja pyrkisin kuuntelemaan, auttamaan, lohduttamaan ja hoivaamaan tätä. Toivomuslistani korkeimmalla pallilla loisti (lähes saavuttamattomalta tuntunut) unelma-ammattini. Terveydenhoitajan koulutusohjelma.
Koska vain minä voin lapsien väsyttämällä ja puuduttamalla päättelykyvylläni onnistua mokaamaan yhteishaun, niin toki näin tapahtui. Ainoa koulutusohjelma, johon todella sydämeni pohjasta tahdoin päästä, oli hakutoivelistallani listan viimeinen. Sosionomin ja sairaanhoitajakoulutusten jälkeen. Kun vastaukset valintakokeista tulivat, olin murtunut. Vaikka pääsykoepisteet olisivat riittäneet th-koulutukseen heittämällä, en voinut vastaanottaa koulupaikkaa, koska minut oli valittu sosionomin koulutusohjelmaan. Joka tapauksessa, siirsin opintojani vanhempainvapaan vuoksi vuodella eteenpäin ja kevättalvella 2017 sadan puhelun jälkeen tavoitin henkilön, joka pystyi kuuntelemaan sekavan selvitykseni, poimimaan pääpointtini (päästä opiskelemaan terveydenhoitajaksi keinolla millä hyvänsä – olin siis jo aloittanut pänttäämään esivalintakokeeseen ja valmistautunut käymään saman yhteishakurallin uudelleen vaikka henki menisi!) ja viemään asiani eteenpäin.
Kesän alussa sain elämänmullistavan puhelun, jossa minulle kerrottiin voivani siirtyä oppilaitoksen sisällä opiskelemaan sosionomista terveydenhoitajaksi. Nauroin ja itkin yhtä aikaa, niin isolta asialta se tuntui. Tuntui niin äärettömän helpottavalta! Olinhan viimein löytänyt sen oman unelma-ammattini ja päässyt opiskelemaan sitä, mitä todella sydämestäni toivoin! Vannon, että yksi parhaista asioista avioliiton ja lastensaannin ohella, mitä minulle on tähänastisessa elämässäni tapahtunut.