Kelekkamessuista on nyt neljä päivää. Arki kotona lasten kanssa rullaa, perjantaiaamuinen yhteentörmäys poron kanssa alkaa olla käsiteltynä niin oman pään kuin vakuutusyhtiönkin kanssa.
Pikkuhiljaa alan saamaan ajatuksia kasaan myös messujen suhteen. Jotenkin on samaan aikaan hyvä ja huono olo. Hyvä olo eniten sen takia, että saimme kerätyn palautteen ja f-t-f -kontaktien kautta tietoomme sekä messuvieraiden että näytteilleasettajien kokeneen positiivisia asioita viikonlopun aikana. Ja näimmehän me oman porukan kanssa “somea” ihmisten keskellä tehdessämme, miten hyvä fiilis ja paljon porukkaa messuilla oli! Suorin ja samalla epäsuorin palaute omasta työstä tuli messuorganisaation korkeimman tahon kasvoilta. Kun niillä kaksilla kasvoilla oli hymy niin se kertoi mulle itselleni kaiken olennaisen.
Huono olotila sen sijaan on vähän vaikeammin sanoiksi puettava… Ehkä sitä kuvaa aika lähelle se fiilis, miltä tuntuu elämän ekat kelkalla-ajot syvässä puuterilumessa: sitä odotti, siitä haaveili, et tiennyt osaatko, tai tuleeko siitä mitään, oletko kiinni samantien..silti oli päästävä ja kokeiltava, niin monta kertaa, että fyysisesti väsymys tuntui jokaisessa lihaksessa!
No mitä sitten jäi käteen?
Ainakin ymmärrän paremmin messuja niin tapahtumajärjestäjän kuin näytteilleasettajien näkökulmasta, ja takuuvarmasti kirkastui vielä entistäkin selkeämmäksi se, miksi niin monet ihmiset siellä käyvät joka vuosi! Onhan se nyt aivan mahtava tunnelma, paljon tuttuja ja koko kelkkakauden avausta värittävä jännän kutkuttava odotus joka kietoutuu jokaiseen keskusteluun messuilla.
Takataskuun jäi myös monta opetusta siitä, mitkä jutut toimii ison ihmismassan
kanssa ja mitkä ei, olihan kyseessä kymmenien tuhansien ihmisten tapahtuma. Itselleni tapahtuman suurin opetus kuitenkin oli se, että omaan tekemiseen pitää luottaa. Siis oikeasti luottaa, että osaan. Että osaan myös kysyä viisaammilta sinä kohtaa kun en tiedä vastauksia. Eihän tämä mikään uusi asia ole toki, mutta taas vahvistui omat ajatukset siitä millainen työntekijä olen ja missä kohtaa on omat vahvuudet. Missä kohtaa venyn ja missä en.
Miksi juuri nämä messut vetää ihmisiä puoleensa?
No vaikka ensinnäkin sen takia, että Suomessa ei toisia messuja samasta aiheesta ole, mutta jäin miettimään muita syitä. On niitä, itsellänikin useampi eri syy ollut vuosien varrella. Osa messukävijoistä on saattanut olla tapahtumassa jo ihan lapsena, olihan nämä jo 12. messut, ja kävijöiden joukossa paljon nippanappa täysi-ikäisiä. Saattoi siellä olla myös lapsia, jotka ovat käyneet messuilla joka syksy niin kauan kuin muistavat, sellaisia yläkouluikäisiä, olihan noita vilinässä paljon. Tiedän silti että moni, varsinkin kaukaa tullut, on lähtenyt messuille ensimmäisillä kerroilla kuin festareille; isolla kaveriporukalla koko viikonlopuksi, pois omalta kylältä, kattelemaan mitä isolla kirkolla ja sen (yö)elämässä tapahtuu.
Sitten hommasta tuli perinne, jota nyt sitten jatketaan puolison ja lasten kanssa. Ja tässä kohtaa me taidettiin osua kultasuoneen sunnuntaisen Perhepäivän kanssa! Ne entiset festarikävijät saivat tulla hyvillä mielin sunnutaina jälkikasvunsa kanssa, eikä silloin tarvinnut tungeksia, ehti silti kattomaan uutuuskelkat läpi, tapaamaan samassa elämänvaiheessa (ehkä yllättäenkin, vuodessa ko moni kerkeää lisääntymään!) olevia tuttuja ja tulla hyvälle tuulelle sisäisesti siitä, ettei kaikista vanhoista “omista jutuista” ehkä tarvinnutkaan luopua vaikka on lapsia!… Saattoi se vanha kelkkailukipinäkin joillain saada uutta happea samalla . ;-D
Mitä tulee sitten taas niihin lauantaina messuilla joka ainoa vuosi vieraileviin “festarikävijöihin”, no senhän tiivisti joku hienosti jotenkin niin, että näistä messuistahan se uusi kelekkaikausi aina alakaa, täälä tavathan ystäviä ja tuttuja, vaihethan kuulumiset ja pietethän hauskaa koko viikonloppu, son sellainen aikuisten viikonloppu perinteisesti!
