COVID19-kriisi on mahdollistanut sen, että monilla meistä on ollut aikaa pohtia erilaisia selviytymisstrategioita vakavan terveys-, talous- ja osittain poliittisenkin kriisin aikana. Meillä on ollut aikaa miettiä omaa haavoittuvuutta ja työstää jumiutuneita tunnelukkoja mielessä. Mikä vielä estää meitä elämästä täysipainoista, onnellista ja täyttä elämää uhrautumatta, suorittamatta ja pelkäämättä tulla taas jollain tavoin hyväksikäytetyksi, hylätyksi, loukatuksi―haavoitetuksi? Kimmo Takasen kirja; Tunne lukkosi – Vapaudu tunteiden vallasta (2011) kuvaa selkeästi erilaisten kokemusten, kasvatuksen ja lapsuuden vaikutuksia aikuisessa vuorovaikutuksessa ja niiden merkitystä nykyhetkessä―ihmissuhteissa.
Uhrautumisen tunnelukko saa aikuisen ihmisen ottamaan uhrin, kuuntelijan ja vastuunkantajan roolit aikuisessa vuorovaikutuksessa. Kun taas vaativuuden tunnelukon aktivoituessa aikuinen suorittaa elämää. Menneisyyden kaltoinkohtelu on taas aiheuttanut sen, että aikuisella on vaikeaa luottaa ihmisiin ja hän pelkää, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai vain hyötyvät hänestä. Vajavuuden tunnelukko saa ihmisen kokemaan itsensä arvottomaksi, kelvottomaksi, pahaksi tai mitättömäksi.
Näinhän se menee. Epäonnistumisille ja usein myös elämänkriiseille―vastoinkäymisille löytyy aina selitys meistä itsestämme. Kun kaltoinkohtelun tunnelukko avautuu, ihminen alkaa luottamaan ihmisten hyväntahtoisuuteen. Hän oppii erottamaan luotettavat ja epäluotettavat ihmiset toisistaan ja hakeutumaan hyvään seuraan, missä on vastavuoroista vuorovaikutusta, kunnioitusta ja turvallisuutta. Tällaisessa seurassa henkilö voi olla aito ja haavoittuva eikä hänen tarvitse pelätä eikä puolustella olemassaoloaan ja käytöstään.
Vaativuuden eli täydellisyydentavoittelun tunnelukon avautuessa ihminen lakkaa suorittamasta ja hän asettaa itselleen realistisempia tavoitteita. Ihminen ymmärtää, että elämänkulku on prosessi eikä sen tarvitse onnistua täydellisesti. Virheitä on lupa tehdä ja epäonnistumiset ovat oppimiskokemuksia. Elämä on nautinto tässä hetkessä. Muutostilanteisiin hän suhtautuu joustavasti. Hän myös tunnistaa itsessään stressoreja ja hallitsee erilaiset stressitilanteet hyvin.
Uhrautuja taas on oppinut huomioimaan toisten tunteet ja tarpeet erityisen herkästi sivuuttaen omansa. Toipuessa uhri tiedostaa paremmin nyt omia tarpeita, tietää oikeutensa ja osaa tarvittaessa esittää vaatimuksensa selkeästi ja vakuuttavasti. Uhrin tarpeet ja tunteet ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin. Ihmissuhteissa antaminen ja saaminen ovat tasapainossa. Uhri osaa valita elämäänsä vahvoja ja huolehtivia ihmisiä, jotta hän voi saada tasavertaista tyydytystä myös omille monipuolisille tarpeilleen.
Huonommuutta kokeva ihminen toipuessaan hyväksyy itsensä vajavuuksineen ja näkee itsensä kelvollisena ja rakastettavana. Hän on hyväksynyt itsensä juuri sellaisena, riittävänä ja epätäydellisenä ihmisenä. Sloganit “nyt riittää” tai “minä olen minä ja kelpaan kyllä” ovat osuvia tässä tilanteessa. Vajavuuden tunnelukon avautuessa ihminen suhtautuu nyt itseensä lempeämmin ja armollisemmin sekä hakeutuu seuraan, missä häntä arvostetaan, ja missä muut kohtelevat häntä kunnioittavasti.
Referaatit ja katkelmat ko kirjasta ovat eheyttäviä. Suosittelen sen lukemista myös teille muille, jotka vielä kamppailette riittämättömyyden, heikon itsetunnon tai yksinäisyyden kanssa tiedostamatta sitä tosiasiaa, että, kun tietoisuustaidot, ymmärrys, nöyryys, halukkuus, hyväksyminen, vastuullisuus, rehellisyys ja kunnioitus itseä ja muita kohtaan (empatia, sympatia ja myötätunto) kasvavat, tulette näkemään kauniita muutoksia kaikissa ihmissuhteissanne ja aikuiselämän vuorovaikutuksessa―erityisesti itsessänne.
Toipumisen kesää toivotan teille kaikille!
Kirsi