Herätyskello soi. Tuttu musiikki helisee pimeydessä. En edes avaa silmiä vaan tökkään torkkunappia. Ei ihan vielä. On pimeää. Pimeää vaikka avaan silmät. On ikävä kesää, lämpöä ja valoa. Jaksoi ihan eri tavalla silloin. Oli eri työkin. Kello soi taas. En halua herätä. Puristan silmät kiinni ja vedän peittoa korville. Toinen torkku. Tiedän että voin torkuttaa kolmesti, neljästi jos en syö aamupalaa ja viidesti jos meikkaan junamatkalla. On vaikea aamu jotenkin..
Lopulta vääntäydyn ylös ja menen vessaan. Peilistä tuijottaa takaisin peikko jolla on mustaakin mustemmat silmänaluset. Itkettää. En halua mennä töihin. Miten tuosta peikosta saa asiakaspalvelijan näköisen ja oloisen? Tarvitaan taikatemppu.. Pakko jaksaa tsempata. Ei ole enää montaa työvuoroa jäljellä vapaisiin. Lasken ihan. Kolme tämä mukaan lukien. Tosin viime viikolla oli sama homma. Sitten joku sairastui ja tarvittiin paikkaajaa. Mikä päivä nyt edes on? Perjantai? Monesko? Joulukuu jo? Minne katosi marraskuu?
Nopealla laskemisella 18pv putkeen töitä.. Viime kuun tuntisaldo oli 240h ja minuutit päälle.
Ei mikään ihme jos väsyttää ja itkettää. Pakkohan sitä on joskus levätä. Kolme päivää enää. Pakko jaksaa.
Puhelin soi. ”Heippa, tiedän että sulla on vapaata tällöin, mutta tarvitaan kipeästi apua, voitko jeesata? Ei mene kuin muutama tunti..” Lupaudun tietysti. Enhän osaa sanoa ei. Pitäisi opetella mutta entäs jos eivät sitten enää soitakaan? Mistä minä töitä sitten saan? Kämppäkaverin firmakin meni nurin. Ei ole vara valita tai valittaa. Henkilöstövuokrausyrityksen listoilla ollessa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa.
Tuosta joulukuusta on nyt reilu 10 vuotta aikaa. Kun tammikuu koitti, jäin sairaslomalle puoleksi vuodeksi. En kyennyt edes menemään kauppaan kun väsytti. Ei jaksanut. Oli ylivoimaista jopa jutella kavereille. Parasta oli kotona. Yksin. Hiljaisuudessa. Omassa surussa. Ura baarimestarina haihtui mielestä tuon puolen vuoden aikana. Enää ei kiinnostanut uusimmat drinkkitrendit eikä molekyylibiologia, itsensä kehittämisestä ja uuden oppimisesta puhumattakaan. Musiikki oli kauhistus. Edes radiota ei pystynyt kuuntelemaan. Paras ystävä oli oma sänky ja lapsuuden nalletoveri.
Silloin en tiennyt rajojani enkä myöskään osannut hakea apua. Ajattelin että minussa on jotain vikaa. Edelleenkään en kuuntele musiikkia kotona. Hiljaisuus on parasta mitä tiedän. Pelkällä sisulla ja elämänhalulla nousin ylös ja jatkoin eteenpäin. Burn out. Sanana kuulostaa kaukaiselta ja hienolta, melkein utopistiselta supinalta ystäväjoukossa ”sillä oli burn out” ja päälle hienovarainen hymynkare. Eihän sellaista olekaan. Tai jos on niin se on hienojen ihmisten tauti. Ei köyhällä ole siihen vara.
Kaksi kuukautta vajaalla 300h työtunneilla oli liikaa minulle. Työehtosopimus määrittelee työtunnit ja lepoajat. Henkilöstövuokrausfirmojen on nykyisin noudatettava samoja lakeja mutta tuolloin kymmenen vuotta takaperin, sait tehdä niin paljon kun vain pystyit. Yritykset kirjoittivat ”nolla” sopimuksia ja vaikka kuun alussa et tiennyt onko töitä ollenkaan, saatoit kuun lopussa huomata tehneesi reilusti ylitöitä, tunti tunnista, koska nollasopimus. Mistään vuorosta ei voinut oikeastaan kieltäytyä koska et tiennyt onko se ainoa mitä tarjotaan. Pompit pallona sinne tänne, tehden kaikkea mahdollista. Positiivisena puolena, opin integroitumaan nopeasti ja kehityin ammatissani aivan uudelle tasolle. Oman jaksamisen kustannuksella tosin. Onneksi nyt on parempi työterveyshuolto. Nykyään on myös ”vara” sairastaa jos siltä tuntuu. Ja jos ei oma ammatti enää maistu niin aina voi uudelleen kouluttautua. Kukaan ei katso kieroon vaan erilaista osaamista, varsinkin matkailualalla, arvostetaan entistä enemmän. Aina on mahdollisuus löytää tie eteenpäin kohti uusia haasteita ja päivittää omaa osaamista.
Kuvat; Tryggve Lith
Inspiraation lähteenä Matkailututkimuksen lukukirja. Veijola, S. 2013
