Olen pelannut jääkiekkoa 7-vuotiaasta asti ja seissyt maalilla 9-vuotiaasta lähtien. Nyt 22-vuotiaana olen viettänyt jo yli puolet elämästäni maski päässä, räpylä ojossa ja valmiina kiperiinkin tilanteisiin, joita valittu rooli tuo tullessaan. Silti usein kuulee kysymyksen: ”Miksi ihmeessä haluaisit mennä kiekon eteen?”. Haluankin avata hieman sitä, miksi maalivahdin rooli on minusta lajin paras paikka ja mitä tunteita se minussa herättää. Sanontaa ”You miss 100% of the shots you dont take.” – Wayne Gretzky, voidaan myös käyttää maalivahtina olemiseen, sinä menetät 100% mahdollisuuksista olla paras versio itsestäsi maalilla, jos et edes yritä.

Maalivahdin tontti on vähän kuin oma pieni valtakunta. On itse vastuussa kokonaisuudesta, kukaan muu ei tule pelastamaan, kun panokset ja kertoimet ovat kovimmillaan. Täytyy itse tehdä töitä sen eteen, jotta juuri sinun joukkueella on voittoon mahdollisuus. Jokainen torjunta on kuin pieni voitto ja jokainen takaisku. No se tuntuu henkilökohtaiselta epäonnistumiselta, sitä en kiellä. Juuri se tekee pelaamisesta merkityksellistä, ne voiton tunteet ja vastuun määrä, jota kannetaan, ollaan sitten voitolla tai häviöllä.

Mikä maalivahtina olemisessa viehättää?

Suoraan sanottuna:

1. Vaikutus suoraan lopputulokseen

Onnistumiset huomataan helposti, mutta epäonnistumiset ne todellakin huomataan. Palaute on välillä armotonta, mutta se tekeekin siitä niin koukuttavaa.

2. Paine vahvistaa

Kun koko oma joukkue, vastustajan joukkue sekä koko katsomo pidättää hengitystä yksinläpi tilanteessa, sinä olet itse se henkilö, kenen ratkaisu merkitsee eniten.

3. Halu ratkaista

Kaikki eivät halua olla sankareita, me maalivahdit vähän halutaan olla parrasvaloissa olevia sankareita.

Jokainen peli, harjoitus tai alkulämmittely kertoo oman tarinansa. Jokaisella maalivahdilla on omat syynsä ja bensansa tekemiseen, mutta mikä meitä kaikkia yhdistää on halu olla enemmän, olla se syy, olla se viimeinen ratkaisuntekijä, joka merkitsee eniten juuri silloin kun sitä tarvitaan.

Entä miltä se maalivahtina oleminen tuntuu?

Mielestäni parhaiten asiaa voisi kuvata seuraavanlaisesti. Pelaajat näkevät vastustajan, jolla on kiekko ja hänen seuraavan liikkumissuuntansa, maalivahti taas näkee koko vastustajan joukkueen kehonkielet, aikeet ja harhautuksensa juuri ennen kuin he itse edes tekevät mitään. Maalivahtina oleminen on fyysistä työtä ja vaatii jaloilta nopeaa, mutta määrätietoista liikettä. Kuitenkin se on myös mentaalista peliä ja strategiaa, täytyy olla valmis tekemään tiukkojakin päätöksiä ja luottaa vaistoonsa, miten vastustaja liikkuu seuraavaksi.

Lisäksi maalivahtina pelaaminen on kuin täydellisen kirjan kokonaisuus. Alkulämmitelyn aikana tunnustellaan liikkeet ja paikat valmiiksi, ensimmäiset torjunnat antavat rytmin lukemiselle, heikommat hetket ja epäonnistumiset testaavat hermoja ja viimeisemmät hetket määrittävät uskotko oikeasti itseesi vai et.

Maalivahti on joukkueen laillisesti hyväksytty outolintu

Rehellisesti sanottuna maalivahtina olemisessa on jotain, niin erikoista. Ei ole ihan normaalia pukea ylleen jättimäisiä varusteita, joiden kantoa voisi verrata kolmen suuren repun kantamiseen ja vielä sen jälkeen vapaaehtoisesti mennä kumikiekon eteen, joka lentää kovempaa kuin autot ajavat talvirajoituksilla moottoritiellä. Maalivahti on se pelaaja, joka saa oudon nautinnon siitä, että kiekko pysähtyy oman kehon tekemään liikkeeseen. Se pelaaja, joka on tyytyväinen turhaan torjuntaan, joka oli menossa maalista ohi joka tapauksessa. Se pelaaja, joka haluaa, että teet hänen työstään vaikeaa, sillä siitä saa suuremman nautinnon ja ehkä oudointa on se, että maalivahti nauttii tästä. Kaikesta tästä. Ei siksi, että pitäisi itseään sankarina. Ei siksi, että se olisi jotenkin järkevää. Vaan koska maalivahtina oleminen on oma pikku maailmansa, se on sekoitus keskittymistä, adrenaliinia, hitusen hulluutta ja juuri sopivasti sellaista “no miksei” asennetta. Siinä ei tarvita vertauksia eikä sankarimyyttiä. Siinä riittää vain yksi fakta, maalivahti tekee asioita, joita kukaan muu jäällä ei haluaisi tehdä ja vieläpä hymyilee päälle. Haastankin teidät lukemaan mielenkiintoisen bloggauksen maalivahdeille tarkoitetulta sivulta MrHeffyy, jossa puhutaan miksi maalivahteja pidetään outolintuina.

Huumoriakaan ei puutu maalivahdin roolista. Esimerkiksi, kun kiekko osuu päähän ”Noh hyvä, heräsinpä ainakin tähän erään.” tai kun torjunta tulee vahingossa ”Kyllä oli ihan suunniteltu ja tarkoituksenmukainen torjunta, vaikka näyttikin sattumalta kamalalta.”.

Entä se kuuluisa kysymys: miksi kukaan menisi kiekon eteen?

Myönnän itsekin joskus miettineeni samaa, etenkin kun lämäri napsahtaa suoraan ristikkoon niin, että helisee, päätä jomottaa, kasvoja alkaa punoittamaan ja palavan kumin haju täyttää sieraimet. Kuitenkin uravalinnalle hyviä syitä on useita:

1. Adrenaliini

Kun 100 km/h tuleva laukaus pysähtyy suoraan räpylään, keho ja mieli antaa voitonhuudon sisäisesti. Se on puhdasta adrenaliinia ja hyvän mielen tunnetta. Se tuntuu kuin vitosen arvosanan saaminen vaikealta kurssilta.

2. Luottamus varusteisiin

Kyllä, jotkut laukaukset tuntuvat kipeältä, varsinkin maskiin tulevat, mutta modernit varusteet kestävät, ja niiden ansiosta voit asettua kiekon eteen pelkäämättä ollenkaan. Jatkuva työ ja toistot, tuovat automaation pelaamiseen, eikä sitä mieti, että sattuuko seuraava laukaus vai ei. Se luottamus antaa varmuuden tehdä työtä, joka itselle merkitsee eniten.

3. Rakkaus siihen outoon yhdistelmään, että ollaan vastuussa ja nautitaan samaan aikaan.

Se on kuin tunteiden vuoristorata. Pelottaa ihan vähän, stressaa vastuu, iloitsee onnistumisista ja tuntee epäonnistumiset henkilökohtaisesti. Suurin tunteista on kuitenkin voittamisen ilo, sen takia sitä tehdään, ei kunnian ja hurraa huutojen takia, vaan itsensä ja tiimin voittamisen ilosta.

Maalivahtius kiteytettynä

Maalivahtina oleminen ei ole kaikille, eikä sen kuulukaan olla.
Mutta meille, jotka on syntyneet vähän omituisen rohkeiksi ja muutenkin omituisiksi, se on täydellinen rooli. Me suojelemme omaa maaliamme kuin jotain pyhää Betlehemiä. Me otamme iskut vastaan. Me kaadumme, nousemme ja jatkamme eteenpäin riippumatta tuloksesta. Summerin soidessa, tiedämme, että teimme kaikkemme ja se riittää meille.

Maalivahtina oleminen on opettanut minulle, stressinsietoa, jos pystyy keskittymään lentävien kiekkojen keskellä, pystyy keskittymään myös tiukoissa työpalavereissa. Itseluottamusta, jokainen torjunta on pieni todiste siitä, että juuri minä pystyn tähän. Nöyryyttä, jokainen epäonnistuminen muistuttaa siitä, että aina on kehittymisen varaa. Rakkautta peliin, loppujen lopuksi suurin syy maalivahtina olemiselle, on se, että minä yksinkertaisesta rakastan tätä hommaa. Kaikki eivät ole maalivahteja tai muutenkaan pelaa jääkiekkoa, mutta samanlaisia asioita voi miettiä harrastuksesta kuin harrastuksesta. Jos tämä teksti herätti tunteita, ajatuksia tai muistoja omasta kiekkourastasi, kuulen niitä mielelläni.