Kuten ensimmäisessä tekstissäni kerroin, mietin tovin, otanko koulupaikkaa vastaan. Minua jännitti kovasti muutto pois omalta kotipaikkakunnalta ja täysin uusi hyppy tuntemattomaan. Uusi alku, uusi haaste, uusi mahdollisuus. Rovaniemi kaupunkinakin oli ihan uusi ja outo, enkä tuntenut täältä ennalta ketään. Onneksi mukanani muutti myös mieheni.
Ensimmäinen koulupäivä koitti ja muistan, kuinka jännitin kovin löydänkö oikeaan paikkaan. Löysin auditorion ja jäin käytävälle istumaan. Hetken päästä viereeni istui yksi luokkakavereista, jonka kanssa aloimme juttelemaan nopeasti niitä näitä ja sittemmin meistä tuli hyvät ystävät. Kirjoitin tuolloin vielä omaa henkilökohtaista blogiani, jonne kirjoitin seuraavan tekstin ensimmäisen kouluviikon fiiliksistä:
”Hitusen meinaa olla pää pyörällä kaikesta uudesta. Heti ensimmäisenä päivänä koulua kesti neljään saakka, samoten kaikkina muina päivinä, paitsi perjantaina. Jännitin ensimmäistä ja toista päivää ihan vatsa sekaisin. Onneksi alan tuntea itseäni jännittäjänä ja osaan jonkin verran kontrolloida vatsaa. Kuitenkin heti ensimmäisenä aamuna osasin mennä oikeaan paikkaan ja samaan aikaan sain jo hyviä kavereita, joiden kanssa olla hukassa yhdessä 🙂 Meidän ryhmässä on 85 ihmistä, joten ihan kaikkien nimiä en muista, saatika tunne kaikkia. Ensimmäisen viikon aikana varmastikin jokainen luokasta sai sellaisen infoähkyn, että osa asioista meni ihan huolella ohi korvien, tai ainakin ohi tajunnan. Ainakin meille painotettiin useaan otteeseen sitä, kuinka suuri vastuu opiskelijalla itsellään opinnoistaan on. Kuinka paljon koulu vaatii itsenäistä opiskelua jne., Kuinka tehtävät ja raportit tulee tehdä niin, että tarkastelee asiaa useasta eri näkökulmasta ja kuinka teksti kirjoitetaan oikeaoppisesti. Tehtäviin lisätään lähteet ja ne tehdään kuin asiakirjat word:illä. Lisäksi, nyt kun eletään tällä digitalisaatio ajalla, niin melkeinpä kaikki asiat hoidetaan internetin ihmeellisessä maailmassa. On Moodlea, iLink.iä, SoleOpsia… Eniten mua kuitenkin kauhistuttaa kielet. Mun kielipää on aivan jostain syvältä, enkä matikassakaan sen parempi ole.. Kliks! Ensimmäisellä viikolla tuutoriopiskelijat olivat suunnitelleet jokaiselle illalle kivaa tekemistä meidän luokalle. Mutta minä ainakin olin niin väsynyt koulupäivien jälkeen, että tulin vaan kotiin ja menin nukkumaan tyyliin salkkareiden jälkeen. Sitten kattelin facesta kuvia, kun muilla oli ollut huippu kivaa. Hitusen tuli sellanen olo, että olisinpa sittenki menny! Enköhän mä vielä kerkeä yhteisiin menoihin!”
Todellakin, paljon oli alusta alkaen oppimista siinä, miten essee kirjoitetaan. Piti oppia käyttämään kaikkia noita väyliä, joita luettelin, moodlea, jne. Noh, ne oppi tekemällä ja ajan kanssa. Myös koulu ja sen käytännöt tulivat pikkuhiljaa tutuiksi ja luokkalaisista löytyi muitakin kavereita ja ystäviä.
Opintojen alkuvaiheessa kävimme läpi paljon tuttuja asioita ennalta, sillä olinhan juuri keväällä 2015 valmistunut lähihoitajaksi. Muistan kuinka lääkehoidon luennolla olin aivan puulla päähän lyötynä, kun kuulin ensimmäisen kerran sanat “farmakokinetiikka”, “farmakodynamiikka” ja “ensimmäisen- ja toisen kierron metabolia”. Siis what!? Mitä ne meinaa… ehkä joudun googlaamaan niitä vielä muutamia kertoja :D.
Anatomian kurssi oli myös sellainen, joka jäi hyvin mieleeni. Paaaaljon uusia sanoja ja haasteellista oli se, että kurssillamme oli yhdistettynä samaan tenttiin anatomia ja fysiologia. Onneksi jotain ymmärrystä näistä oli jo ennalta, mutta tätä jouduin opiskelemaan kovasti. Onneksi tukenani ja lukukaverina oli ystäväni luokaltani. Noh, anatomian tentti taisi olla ensimmäisiä tenttejä korkeakoulussa ja siihen panostimme useilla kymmenillä luku tunneilla. Ammattikorkeakoulun vaativuus tason ymmärsin viimeistään siinä vaiheessa, kun sain tiedon tentin arvosanasta. Läpi se meni kyllä, ja numero 2 on parempi, kuin 1.
Ensimmäisenä vuonna sain hyväksi luettua kliinisen harjoittelun ja tein sillä aikaa lähihoitajan töitä. Äitiys- ja lapsiperheen hoitotyönharjoittelun tein ensimmäisen vuoden keväällä, Kuusamon neuvolassa. Tykkäsin kovasti harjoittelusta, vaikka se oli kohdallani ensimmäinen ja hyvinkin vasta tutustumista.
Muistan, kuinka innoissani olin toisena vuonna, kun tuli “oikeita” kursseja, kuten sisätaudit, kirurgia ja mielenterveys- ja päihdehoitotyö. Näissä kaikissa opin paljon uutta, mutta onko se kaikki unohtunut jo?
Sisätautien teorian jälkeen olin harjoittelemassa LKS:n teholla ja sydänpalajalla. Teholla sain olla vain 4 viikkoa ja koin sen liian lyhyenä aikana. Etenkin kun koin sen tavallaan ensimmäiseksi kunnon harjoitteluksi ja ajattelin, että silloin pitäisi jo osata vaikka ja mitä. Teholla minulla oli kaksi ohjaajaa, joista toinen oli aivan ihana tsemppari. Mutta silti muistan elävästi sen tunteen, kun ajattelin, että minusta ei tule hyvää hoitajaa, ikinä. Tehon jälkeen siirryin sydänpajalle ja tykkäsin siellä kovasti olla potilaan valmistelussa ja seurannassa. Sain laittaa monia kanyyleitä mikä oli erittäin hyvää harjoitusta kädentaidoille, sittemmin en olekaan päässyt kanyloimaan, mutta jostain syystä se ei minua silti jännitä. Myös anestesiahoitajana tykkäsin olla ja pikkuhiljaa aloin myös ymmärtää sydänpajalla puhuttua kieltä “tukos ladissa” ym. Olin myös salissa, mukana avustavana hoitajana. Se oli siistiä!!
Seuraavana oli ”kirran” harjoittelu, jonka tein LKS:n naistentaudeilla. Sielläkin tykkäsin olla ja opin paljon uutta. Annoin ohjausta kotiin lähteville potilaille, täytin anestesiakaavakkeita, poistin useita dreenejä. Joo, tein käsillä, mutta näin jälkikäteen ja valmistumisen kynnyksellä minua pelottaa ihan kauheasti kaikki! Koen, että harjoittelupaikat olisin voinut valita toisin, sillä nyt minua pelottaa jopa antibiootin laimentaminen, kaikki iv. neste- ja lääkehoidossa, kanyylin puhdistaminen, tipan korkkaaminen ja muut perus asiat, koska olen tehnyt niitä viimeksi niin kauan aikaa sitten ja loppujen lopuksi olen tehnyt niitä todella vähän.
Mielenterveyden opintojaksosta tykkäsin todella paljon! En nähnyt silloin, enkä näe itseäni vieläkään varsinaisesti psykiatrisena hoitajana, mutta siltä opintojaksolta sain paljon hyviä vinkkejä kohtaamiseen, kuuntelemiseen, asiakkaan verkoston ja voimavarojen hyödyntämiseen, opin motivoivan haastattelun ja mini-intervention keinoja. Ja olenkin kaikkea niitä käyttänyt nyt myöhemmissä harjoitteluissani. Mielenterveyden harjoittelun tein Muurolan sairaalassa, osastolla 3, jossa hoidetaan pitkäaikais- sairaita. Aluksi, ensimmäisinä päivinä muistan järkyttyneeni jo siitä miljööstä ja tupakan hajusta mitä oli kaikkialla. Myös ohjeet menivät hyvin tajuntaani siitä, että aina kannattaa olla vähän varuillaan, huoneessa pitää sijoittua itse lähemmäs ovea kuin potilas ja niin edelleen. Turvahälyttimet olivat myös aina mukana. Tuo harjoittelu oli erittäin silmiä avaava ja alun kauhistuksen jälkeen reipastuin ja uskalsin olla enemmän potilaiden kanssa, sekä ottaa kontaktia. Uutta oli myös kiireettömyys, oli aikaa istua ja oli lupa vain istua ja olla läsnä, jutella.
Seuraavia harjoitteluita taisi olla vastaanottohoitotyön harjoittelu, jonka suoritin pikapolilla Rovaniemellä. Olin siellä aivan liekeissä!! Tykkäsin todella paljon! Olin myös reippaampi, kuin aiemmissa harjoitteluissa, joten huomasin kasvua tapahtuneen niin itsessäni kuin ammatillisestikin. Ja nyt, kun oltiin vastaanottotyössä, se oli paljon enemmän minun juttuni, kuin sairaalamaailma. Pikapolilla pääsin tekemään kaikkea mitä siellä työskentelevä hoitajakin tekee. Sain työskennellä itsenäisestikin, mutta aina tuki ja turva eli ohjaajani oli lähellä. Pikapoli oli myös sellainen harjoittelupaikka, missä jo silloin pystyin ajattelemaan, että täällä voisin työskennellä valmiina hoitajana.
Vielä ennen terveydenhoitajaopintoihin siirtymistä oli gerontologian teoriat ja tietysti harjoittelu. Harjoittelun suoritin kotisairaanhoidossa Rovaniemellä. Siellä sain tehdä paljon. Oikeastaan kaiken minkä osaan ja tiedän nyt verikokeista ja näytteenottamisesta opin tuossa harjoittelussa. Mielestäni toisten ihmisten kotiin oli jonkin verran haastavaa mennä, tietysti se riippui myös asiakkaan avun tarpeesta ja omaisista sekä siitä, että en tuntenut asiakkaita aiemmin. Joka tapauksessa siihen tottui ja toisten asiakkaiden luo oli helpompaa mennä, kuin toisten. INR:n ottaminen ja Marevanien laskeminen tulivat tutuiksi, ja kuten mainitsin nuo verikokeet ja niiden tulokset myös. Sain tehdä paljon, kaikkea mitä kotisairaanhoitaja tekee ja minulla oli hyvä ja tukeva ohjaaja. Kotisairaanhoitajan työ ei kuitenkaan tunnu omaltani. Minulle, ehkä vähän liian monta palasta hallittavaksi yhtä aikaa. Asiakasmäärät olivat valtavia, ohjaajani oli kotisairaanhoitajana n. 50 henkilölle ja se koneella istumisen määrä on jotain uskomatonta. Entäs sitten lääkemuutokset ja sairaalasta kotiutuva asiakas. Tekemistä on paljon ja langat täytyy olla hyppysissä erittäin hyvin! Siihen lisäksi vielä neuvot lähihoitajia ja seuraat heidän toteuttamaa hoitotyötä…
Niin ja muutama sananen opinnäytetyöstä.
Olimme ystäväni kanssa jo kauan tienneet, että teemme opinnäytetyön yhdessä. Pieniä haasteita tuotti se, että hän opiskeli sairaanhoitajaksi ja minä terveydenhoitajaksi. Onneksi se ei kuitenkaan ollut mahdottomuus ja halusimme tehdä opparin yhdessä. Tiesimme, että haluamme tehdä opinnäytetyön liittyen kivunhoitoon ja siitä se uurastus sitten alkoikin. Toiminnallisen opinnäytetyömme aihe oli “Opas neurostimulaatiohoidon aloitusvaiheeseen”. Teimme kyseisen oppaan LKS:n kipupoliklinikalle. Opinnäytetyömme oli aluksi hyvin lääketieteellinen ja jouduimme pohtimaan kovasti sitä, miten saamme sen yhdistettyä hoitotyöhön. Kunnes valo syttyi – ohjaus! Teimme ihan valtavasti töitä sen syksyn aikana, kun opinnäytetyötä oli tarkoitus kirjoittaa. Melkein unohdimme muun elämän, kun joka ikinen viikonloppu teimme opparia about klo 9-16. Mutta panostaminen kannatti! Pääsimme lopussa sitten vähän helpommalla ja opparimme valmistui ajallaan! Ajoittain kirjoittaminen tökki ja takkusi ihan huolella ja ajoittain se sujui kuin vettä valaen. Opimme jo tunnistamaan tuon tökkimisen ja puolestaan flown ja osasimme ajoittaa työskentelyä niiden mukaan. Sekin oli oppimista. Viimeistään opparia tehdessä opimme myös kirjoittamaan asiatekstiä, etsimään tietoa oikeista lähteistä, referoimaan ja myös yksinkertaisesti ulkoasusta ja wordin käytöstä. Opinnäytetyömme lomassa saimme tutustua naiseen, jolle oli asennettu neuropaattisten kipujen hoitoon käytettävä neurostimulaattori. Nämä kohtaamiset naisen kanssa olivat erittäin arvokkaita! Opinnäytetyöstä saimme arvosanaksi 4, johon olemme kyllä tyytyväisiä!
Sairaanhoitajaopinnot olivatkin vähän karrikoiden tässä. Kuten aiemmin sanoin, minua pelottaa etenkin sairaanhoitajan työt sairaalamaailmassa. Sekä kädentaitojen osalta, että myös tietotaitojen. Vaikka sairaanhoitajaopinnot kestivät 3 ja puoli vuotta, niissä käydään lävitse vain pinta raapaisu asioista. Tietysti. Eihän tuossa ajassa kukaan ole valmis ja kokenut. Mutta koen, että opintojaksojen toteutustapoja olisi voinut olla erilaisia. Etenkin asiantuntijoiden, kuten lääkäreiden ja kentältä tulevien hoitajien luentoja olisin kaivannut enemmän. Myös itsenäistä opiskelua on valtavasti. Jopa pelottavan paljon, ottaen huomioon kuinka vastuulliseen ammattiin opiskelemme. Toisaalta tiedostan tämän ahdistuksen kuuluvan asiaan, “valmistumisahdistusta”. Tiedän työelämän opettavan!
Jes, vihdoin terkkariopintoihin!
Ensimmäisenä teorioissa oli työterveydenhuolto. Ja voi juku! Niin kiva opintojakso ja intoa opiskella täysin uusia asioita oli ihan valtavasti! Tenttiin luin koko työterveyshuollon käytännöt kirjan, olinkohan ikinä aiemmin tehnyt niin. Noh, innostukseni näkyi myös tentin arvosanassa, 5!
Myös kaikissa muissa terveydenhoitajaopinnoissa olin innokas oppimaan. Mutta minun on pakko mainita, että opettajilla on tähän osansa. Kun opettajat ovat innokkaita ja innostavia, se tarttuu myös opiskelijoihin. Kun kaikki terveydenhoitajien opintojen teoriat oli käytynä hyvin arvosanoin tein loppusyksystä 2018 kolme terkkariharjoittelua putkeen.
Opiskelijaterveydenhuollon harjoittelu. Rovaniemellä, piekkarilla. Huippu! Tartteeko mun ees muuta sanoa!? Huippu ohjaaja, mukava työ, kiva porukka, hyvät tilat…… Siis olin ja olen edelleen siitä innoissani! Tykkäsin tooodella paljon ja voisin aivan hyvin kuvitella työskenteleväni siellä. Ja haluaisinkin! Ja toivon että pääsen! Jälleen kerran, harjoittelussa tein kaikkea mitä opiskelijath.ssa työskentelevä terkkarikin tekee. Terveystarkastuksia, keskusteluaikoja, kutsuntatarkastuksia, papa-näytteitä, yhteistyötä lääkärin ja mielitiimin kanssa, ehkäisyneuvolan asioita ja sairasvastaanottoa. Siellä sai tehdä itsenäisesti ja jälleen huippu ohjaajani tuki minua juuri sopivasti.
Seuraavana oli kouluterveydenhuollonharjoittelu. Opiskelijaterveydenhuollon harjoittelun jälkeen olin aivan innoissani, kuten ehkä huomaatte. Minulla oli hyvä “draivi” päällä ja menin kouluterveydenhuoltoon ehkä hieman väärällä asenteella tai jotain. Toivoin, että saan taas tehdä itsenäisesti ja ohjaajani käy lopuksi tarkistamassa olenko tehnyt kaiken oikein. Kuitenkin käytännöt olivat ymmärrettävästi vähän erit, koska tila oli erittäin rajallinen. Pääsin rokottamaan todella paljon ja sain onnistumisen kokemuksia siinä, kuinka sain rohkaistua ja rauhoiteltua lapsia, joita rokotus kovasti jännitti. Myös kaikkea muuta kouluterveydenhoitajan työhön kuuluvaa tein. Pääsin myös koulun ympäristön tarkistukseen mukaan ja tein siitä raportin ohjaajani kanssa. Tuon harjoittelun aikana opin myös työelämätaidoista, siitä kuinka ristiriidoista on hyvä keskustella ja sopia.
Viimeisenä harjoitteluna 2018 syksylle oli työterveyshuollon harjoittelu, jonka suoritin Kuusamossa, Terveystalolla. Jälleen minua onnisti, sain huipun ohjaajan ja koko muukin porukka siellä oli todella mukavaa ja ottivat minut hyvin vastaan. Työterveyshuolto on niin oma maailmansa ja sen verran kaukana muusta hoitotyöstä, että se oli todella uutta! Kuitenkin pääsin siihen hyvin sisälle ensimmäisten päivien hämmennyksen jälkeen. Pääsin useille työpaikkakäynneille erilaisiin kohteisiin ja näin moniammatillista työtä. Tässä harjoittelussa pääsin myös tekemään lääkärin avustamista enemmän kuin missään muualla. Se jännitti minua aluksi todella paljon! Tuntui, etten osaa edes steriiliä pöytää tehdä. Olisiko tässä kohtaa hyvä mainita, että olen valtava etukäteis- jännittäjä ja tavallaan aliarvioin kykyjäni. Tässä on siis kehityttävää itsessäni. Mutta, selvisin myös hoitaja -lääkäri yhteistyöstä, tietysti selvisin! Mukava harjoittelu ja mukava paikka harjoitella!
Keväällä 2019 oli loppurutistus. Yhteisö- ja ympäristöterveydenhuollon opintojakso sekä johtamisen- ja kehittämisen opintojakso. Tekemistä oli, mutta koko tämä 4- vuotta AMK opintoja on opettanut minulle sen, kuinka asiat hoituvat, kun niitä hoitaa yksi asia kerrallaan. Tein To Do -listan tehtävistä ja yksi tehtävä kerrallaan sain lyhentää listaa. Viimeisenä sillä listalla oli tämä blogi.
Vielä viimeisenä ennen, kun valmistuin oli viimeinen harjoittelu, äitiys- ja lastenneuvolassa. Ja ai että! Jo ennen kun tämä koulu alkoi, oin ajatellut että haluaisin työskennellä äitiys- ja lastenneuvolassa. Ja tämä harjoittelu vahvisti asiaa! Aivan super mukava paikka jossa sain olla, mukava työporukka ja ihana ohjaaja. Sain paljon ammatillista varmuutta ja etenkin ohjaustaitoni kehittyivät sekä luotto itseeni ja omaan ammattitaitooni. Tässä harjoittelussa tuli myös puhelinohjausta paljon, johon sain varmuutta. En sano, että osaisin nyt tämän 6.5 viikon jälkeen kaikesta kaiken, en todellakaan. Mutta tiedän jo paljon ja osaa olla itselleni armollinen! Uskallan myöntää asiakkaille, että en osaa vastata, selvitän asian ja soitan sinulle kohta tai kerron ensikäynnillä.
17.4.2019 oli viimeinen arviointikeskusteluni ja sain kaikki 240op täyteen. Se tunne kun avasin SoleOpsin ja siellä todella näkyi kaikkien 240op.n olevan kasassa oli samalla hämmentävä, samalla olin hirmuisen iloinen ja onnellinen, mutta toisaalta tuli sellainen “takki tyhjä” -olo.
Nyt lomailen hetken ja aloitan perehdytyksen sisätautien vuodeosastolla. Olihan todistuksessani sisätautien teoria osuus 1, joten sinne siis opiskelemaan! Jännittää!