Merkityksellisimmät oppimisen hetket luonnossa syntyvät yllättäen

Luonnossa oppiminen ei aina tapahdu suunnitelluissa tilanteissa. Usein merkityksellisimmät oivallukset syntyvät pienissä, ohikiitävissä hetkissä, joita on vaikea etukäteen suunnitella. Opettaja suunnittelee mielestään hyvän ja pedagogisesti toimivan oppimistilanteen, jossa on sopiva yhdistelmä teoriaa ja käytäntöä. Kun opiskelijat myöhemmin reflektoivat kokemuksiaan, oppiminen onkin tapahtunut jossain aivan muualla.

Laadullisessa case-tutkimuksessani, joka liittyi Northern Tourism- maisterikoulutusohjelmaan, tutkin luontoalan opiskelijoiden transformatiivista oppimista suhteessa luontopositiivisiin tekoihin. Keräsin aineistoa kolmen kuukauden aikana erilaisissa oppimistilanteissa, minkä jälkeen tarkastelin, millaisissa tilanteissa ja millä tavoin opiskelijoiden ajattelu oli muuttunut. Lopputulos oli, että oppimista kyllä tapahtuu, mutta usein ohikiitävissä, spontaaneissa ja ennalta suunnittelemattomissa tilanteissa, ei välttämättä niissä tilanteissa, joissa olin ajatellut sen syntyvän.

Yksi tällainen hetki syntyi, kun opiskelija huomasi luonnossa metson jätöksiä. Ne olivat olleet siellä aina, mutta ennen kuin joku nimesi ne, niitä ei ollut tullut edes huomanneeksi. Tutkimukseni keskeinen havainto olikin, että kun asioille annetaan nimi, niitä alkaa myös itse nähdä.

Toinen opiskelijoiden kuvaama merkityksellinen hetki syntyi vaelluksen aikana, kun pysähdyttiin spontaanisti lepäämään ja makoilemaan keväiselle kankaalle. Tuossa hetkessä asiat saivat perspektiiviä. Opiskelija kuvasi kokevansa olevansa osa jotain suurempaa, ja samalla aika ikään kuin hidastui. Arjen kiireet menettivät merkitystään, ja hetken oli mahdollista vain olla ja pohtia omaa paikkaansa luonnossa.

Myös eräperinteeseen liittyvät tilanteet nousivat esiin tärkeinä. Jollekin opiskelijoista merkityksellinen hetki syntyi, kun sai tehdä luonnossa asioita, joita esi-isätkin ovat tehneet, kuten rakentaa havuista laavua, taivutella puita perinteistä kantolaitetta varten ja kokeilla vanhoja tulentekomenetelmiä. Opettajan näkökulmasta kyse oli alun perin ehkä pienestä lisästä opetukseen, mutta opiskelijalle se muodostui pysäyttäväksi kokemukseksi.

Näiden esimerkkien perusteella on vaikea ennustaa etukäteen, mitkä pienet tilanteet ja hetket tekevät luonnossa olemisesta merkityksellistä ja voivat johtaa oppimiseen, ajattelun muutokseen tai transformatiiviseen oppimiseen eli siihen, että ihminen alkaa nähdä asioita uudella tavalla. Voisikin sanoa, että transformatiivinen oppiminen ei aina tarkoita suurta ja mullistavaa muutosta, vaan se voi olla myös pieni ajattelun tai asenteen muutos, joka ohjaa ihmistä eteenpäin.

Oppimisen kannalta keskeisessä roolissa ovat myös keskustelut. Opiskelijat kokivat ne erittäin tärkeiksi, sillä niiden kautta avautui uusia näkökulmia ja tapoja ymmärtää maailmaa. Keskustelut auttoivat myös sanoittamaan omia kokemuksia ja huomaamaan asioita, joita ei olisi yksin tullut ajatelleeksi.

Luontopositiivisuus ei kuitenkaan ole yksiselitteinen tai helppo käsite. Aineiston keruun aikana kävi ilmi, että pelkkä hyvä aikomus ei vielä riitä, vaan tarvitaan myös tietoa ja ymmärrystä siitä, millaiset teot todella hyödyttävät luontoa. Samalla opiskelijat joutuivat pohtimaan omien tekojensa merkitystä ja riittävyyttä. Onko yksittäisillä teoilla lopulta vaikutusta, jos suuret rakenteet pysyvät ennallaan? Tällaiset kysymykset eivät heikennä oppimista, vaan päinvastoin syventävät sitä.

Opettajan näkökulmasta tämä herättää myös kysymyksen siitä, mitä oppiminen luonnossa oikeastaan on. Kuinka tarkasti oppimista voi suunnitella, ja pitäisikö edes yrittää? Tutkimukseni perusteella vaikuttaa siltä, että oppiminen syntyy usein tilanteissa, joita ei voi käsikirjoittaa etukäteen. Opettajan rooli ei ole pelkästään tiedon välittäjä, vaan myös mahdollistaja – tilan luoja, joka antaa tilaa havainnoille, keskusteluille ja oivalluksille.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että suunnittelulla ei olisi merkitystä. Päinvastoin: taustalla tarvitaan vahvaa osaamista, tietoa ja pedagogista ymmärrystä, jotta oppimiselle voidaan luoda otolliset puitteet. Mutta ehkä kaikkea ei tarvitsekaan hallita. Ehkä riittää, että osaa tunnistaa ne hetket, joissa oppiminen on jo käynnissä – ja antaa niille tilaa kasvaa.