Katariina Angeria, Suoni-performanssi. Kuva Amanda Hakoköngäs, 2017
Alkuperäiskansojen käsityöperinteen yhteydessä todetaan usein, että käsityö on kuin kieli. Käsityönä tehdyn vaatteen värit, malli ja koristekuviot voivat kertoa esimerkiksi vaatteen kantajan suvusta ja siviilisäädystä. Yhteisön jäsenet voivat tunnistaa käsityöperinteestä kylän ja kulttuurisen ryhmän. Samalla käsityöperinne kuitenkin eroaa varsinaisista kielistä tai ainakin niiden elvyttämisestä. Kun kieliä pyritään usein ylläpitämään opettamalla niitä kaikille halukkaille, käsityöperinnettä suojellaan siten, että perinteisiä malleja saavat tehdä ja käyttää vain yhteisön jäsenet. Usein ajatellaan niin, että on hyväksyttävää opetella kielen alkeet ja puhua vierasta kieltä murtaen, mutta paheksuttavaa omia alkuperäiskulttuurin käsityöperinteitä.
Keskustelut kulttuurisesta omimisesta ovat olleet kuumia jo usean vuoden ajan. Esimerkiksi vuonna 2014 rovaniemeläinen alppihiihtäjä Tanja Poutiainen veti ylleen pilailukaupasta ostetun saamenpuvun maailmancup-uransa päätteeksi ja pahoitteli myöhemmin ajattelematonta tekoaan. Moni muistaa myös vuoden 2016 kohun, kun kansanedustaja Eeva-Maria Maijala oli linnanjuhlissa saamelaispukua muistuttavassa puvussa. Maijala oli teetättänyt puvun lapsuudenkodistaan Sodankylän Orajärveltä löytyneen puvun mallin mukaan. Samantapaista keskustelua on käyty hiljattain Lapin Vihreiden kansanedustajaehdokkaan Riikka Karppisen vaalivideon asusta, joka muistutti saamelaista luhkaa. Keskusteluissa on punnittu, sisältääkö video kannanoton kulttuurisen omimisen hyväksymiseen. Toisaalta on todettu, että nykyään luhkaa käytetään muutenkin kuin saamenpuvun kanssa ja myös naisten asusteena.
Erityisesti politiikassa, samoin kuin matkailussa, kulttuurinen omiminen herättää vahvan paheksunnan, koska siihen liittyy potentiaalinen hyväksikäyttö. Tätä vasten on mielestäni aivan hämmästyttävää, että edelleen on myynnissä massatuotettuja halpoja matkamuistoja, jotka viittaavat saamelaiseen käsityöperinteeseen. Tätä historiaa ja käytäntöä vasten kulttuurisen omimisen herättämä tuohtuneisuus ja traumaisuus ovat ymmärrettävää.
Kulttuurisen omimisen herättämien tunteiden voimakkuutta voi pyrkiä ymmärtämään duodjin käsitteen kautta. Duodjin ajatellaan sisältävän konkreettisen käsityön ja muotoilun lisäksi myös saamelaisen ajattelu- ja arvomaailman. Perinne sisältää kulttuurista koodistoa, jota ulkopuolisen on lähes mahdoton hahmottaa. Toisaalta näinhän on aina myös vierasta kieltä opetellessa: sävyt avautuvat vähitellen.
Elina Härkönen, Miia Mäkinen, Maria Huhmarniemi & Jari Rinne: Jaetut villaiset kirjoneuleet. Kuva: Miia Mäkinen, 2019
Suhtautuminen kulttuuriseen omimiseen heijastaa erilaisia arvoja. Yhtenä ulottuvuutena on alkuperäiskansojen itsemäärisoikeuden kunnioitus, toisena kulttuurisen moninaisuuden ja vuorovaikutuksen hahmottaminen rikkautena. Minä toivon moninaistuvaa ja syvenevää dialogia saamelais- ja suomalaiskulttuurin välille. Olenkin osallistunut sellaisten näyttelyjen tuottamiseen, joissa suomalais- ja saamelaistaiteilijoiden teoksia on ollut esillä rinnakkain. Aiemmin olen myös installaatioissani peräänkuuluttanut mahdollisuutta monikulttuurisen identiteetin ilmaisemiseen käsityön ja asusteiden avulla ja lisäksi nostanut esiin, miten perinteetkin ovat muovautuneet kulttuurisen vuorovaikutuksen ja liikkuvuuden vaikutuksesta.
Kun suomalais- ja saamelaiskäsityön vuorovaikutus on kompleksinen kysymys, mutkistuu ilmiö edelleen paikalliseen kulttuuriperinteeseen perustuvissa matkailutuotteissa ja -palveluissa. Nyt ennakoimme, että tulevaisuudessa vastuulliset ja eettiset matkailijat haluavat ostaa entistä enemmän paikallisia ja paikallisuutta ilmentäviä käsityötuotteita ja samalla tukea perinteisen käsityöläisyyden jatkuvuutta ja käsityöyrittäjyyden toimintaedellytyksiä. Toisaalta esimerkiksi saamelaiskulttuurissa käsityötä ei välttämättä mielletä lainkaan duodjiksi, jos se valmistetaan kaupalliseen tarkoitukseen. Lisäksi matkailu herättää vastaavan pelon kuin kulttuurinen omiminen: katoaako alkuperäinen kulttuuri koodeineen, merkityksineen ja vivahteineen. Ja edelleen, pyrkivätkö matkamuistot ja -palvelut toisintamaan perinteitä sellaisinaan, vaan välittämään pikemminkin nykykulttuuria, johon voi sisältyä moninaisia kulttuurisia vaikutteita. Saamelaiskulttuurin sisällä tuotetaan upeaa muotoilua, jossa perinteiset kuvioinnit ja materiaalit inspiroivat nykykulttuuria. Uusi saamelainen muotoilu nostaa esiin saamelaiskulttuurin vahvuutta, elävyyttä ja uudistumiskykyä.
Kun käsityötä verrataan kieleen, on muistettava, että vastaavia perinteitä on myös valtaväestöllä. Suomalaisillakin on 400 virallista kansallispukua, jotka jaotellaan paikkakunnittain. Kansallispukujen harrastamiseen innostamiseen liittyy muun muassa kansallispuvun osien yhdistäminen muihin vaatteisiin sekä instagramissa käytetty #sekakäyttö ja #tuunaamunperinne tunnukset. Kieleen voi verrata myös villavanttuiden alueellisia kirjoneuleperinteitä. Olisi hienoa nähdä vielä enemmän nykykäsityötä ja -muotoilua, joka uusintaisi tätä kulttuuriperintöä.
Matkailun voidaan nähdä ylläpitävän ja jopa elvyttävän joitakin kulttuuriperinteen muotoja. Parhaimmillaan matkamuisto voi olla kuin viestikapula, joka yhdistää matkailijan isäntään ja matkakohteeseen ja matkailijat toisiinsa – olipa se sitten saamea, suomea, kveeniä, meänkieltä tai peräpohjolaa.
Taiteen tohtori Maria Huhmarniemi, Lapista käsin -hankkeen asiantuntija
