Liisa ja Siegfried

Liisa: Hei, minä olen Liisa, Leppiluodon Liisa. Minä synnyin Petsamossa kalastajaperheen tyttäreksi 10. syyskuuta herran vuonna 1921. Valitettavasti vanhempani kuolivat, kun olin kahdeksanvuotias ja näin ollen minusta tuli orpo. Tieni vei ensin muiden ihmisten nurkkiin ja siitä sitten lastenkotiin. Teinivuodet kuluivat, kunnes sota-aika toi todellisen muutoksen. Olin kaksikymppinen kunnalliskodin kotitalousapulainen, kun saksalaiset saapuivat kauniiseen Petsamoomme. Heidän vuoristojoukkonsa, yli 27 000 sotilasta, nostivat pienen pitäjämme väkiluvun yli kolmeenkymmeneen tuhanteen ja samalla arki muuttui toisenlaiseksi. Näiden sotilaiden joukossa. Oli myös Siegfried Gies. Mies, joka vei sydämeni.

Siegfried: Petsamo 24.8.1942. Rakas Liisa, kiitokset kirjeestäsi ja kauniista kukista. Ne tekivät minut kovin iloiseksi. Kaipaukseni on suuri ja ajatuksissani olen aina luonasi. Toivon, että tapaisimme taas pian. Ylväs pikku Liisa, älä suutu, vaikka kirjoitan näin lyhyesti, sillä juuri nyt minulla on hyvin paljon työtä. Odota vaan, sillä kohta voimme olla onnellisesti yhdessä. Parhaat terveiset ja tuhat lujaa ja lämmintä suukkoa. Sinun voittorauhasi, Siegfried.

Liisa: Eikö hän kirjoitakin kauniisti? Miten tällaiseen mieheen voi olla rakastumatta? Koko kesä meni jotenkin niin yhdessä vilauksessa – vietimme ihania päiviä ja hämärtyviä iltoja yhdessä aina kun pystyimme.
Muun ajan kirjoittelimme toisillemme. Minä työskentelen kunnalliskodissa pesten pyykkiä ja tehden ruokaa – mitä milloinkin. Sigi taas on asema paikallaan. Kuten sotilaat ovat. Eihän tämä vaan aivan ongelmatonta taida olla.

Siegfried: Petsamo 13.9.1942. Rakas Liisa miten voit? Olen odottanut turhaan kirjeitäsi. Oletko sairas tai vihainen minulle? Onko sinulla murheita? Jos sinulla on suruja niin jaa ne minun kanssani – minä kannan mielelläni puolet suruistasi. Ihmisillä on ilkeät kielet ja ne puhuvat pahaa, koska ne eivät vaan pysty näkemään, kuinka kaksi ihmistä rakastavat toisiaan. Ole urhoollinen äläkä anna pääsi vaipua. Minä seison vierelläsi ja autan sinua. Kirjoitathan minulle pian, Siegfried.

Liisa: Ihmiset suhtautuvat meihin hieman eri tavoin, meistä juorutaan ja puhutaan pahaa. Mikä siinä on niin ihmeellistä, että suomalainen ja saksalainen rakastavat toisiaan? Miksi ei saisi rakastaa juuri häntä, jota rakastaa? On vaikea olla välittämättä näistä ilkeistä puheista, mutta puhukoot! Aina ihmiset puhuvat. Minä välitän rakkaudesta, eikä se katso aikaa eikä paikkaa tai mistä on kotoisin.

Siegfried: Petsamo 22.9.1942. Rakkain Liisa, suurkiitokset kirjeestäsi. Ja varsinkin kiitos kauniista kukista. Kaikkeni olen yrittänyt päästäkseni käymään luonasi, mutta turhaan. Me emme saa jättää asemapaikkojamme. Minä olen erittäin onnellinen, kunhan kirjoitat minulle parikin riviä, sillä silloin tiedän, ettet ole unohtanut minua. Pikku Liisa. Ole urhoollinen, pian tulen luoksesi. Sydämelliset terveiset ja tuhat suudelmaa – vain sinua rakastaen Siegfried.

Liisa: Sata suudelmaa, tuhat tuhatta suudelmaa! Minäkin rakastan Sigiä! Tuntuu vain, että hän ei saa enää oikein lomaa. Onneksi voimme sentään kirjoitella ja postittaa tavaraa. Sigi lähetti minulle kellon ja kankaan – ne ovat ihanat. Olenhan minäkin Sigille lähettänyt kukkia ja valokuvia. Kuka nyt ei kukista tykkäisi, mutta se tästä vielä puuttui, että Sigin veli Heindrich kirjoitti Saksaan heidän äidilleen, että Sigillä on suomalainen tyttöystävä – apua!

Siegfried: Petsamo 5.10.1942. Sydämeni rakkain Liisa, äiti on sinusta oikein ilahtunut. Älä huolehdi, tai ole onneton. Suurta elämänonnea ei voi ostaa omaisuudella eikä rahalla. Sydänten täytyy löytää toisensa, jotta voisi olla onnellinen. Silloin ei kysytä onko köyhä vai rikas. Sinä puhut eri kieltä kuin minä, mutta se ei tule olemaan esteenä. Tärkeintä on hyvä luonne, kaiken muun pystyy oppimaan. Jos joskus tulen luoksesi ja sanon: Liisa, lähde kanssani Saksaan, niin mitä vastaat? Rakkain terveisin Sigi.

Liisa: Meidän onneksi hänen äitinsä ja muu perhe olivat minusta iloiset, sillä Sigi kosi minua! Ja minä vastasin myöntävästi, minulla on jotenkin turvallisempi olo, kun minulla on toinen perhe Saksassa. Kunpa vaan tämä sota loppuisi. En tiedä, mutta minusta tuntuu vain siltä, että se yltyy – niin kirjoittavat lehdissäkin.

Siegfried: Petsamo 19.3.1943. Rakas Liisa, hakemukseni sunnuntailomasta on turha. En tule saamaan enää yhtään. Sinä et tiedäkään kuinka paljon sinua rakastan. Ilman sinua maailma ei ole enää minulle minkään arvoinen. Sinä lahjoitit minulle uskollisen sydämesi, ja minä tulen pitämään sinusta ikuisesti kiinni. Vaikka ajat ovat kovat, niin sotakin loppuu aikanaan ja sitten menemme heti naimisiin. Rakas Liisa. Minä jo kirjoitin eräälle saksalaiselle matkatoimistolle, mutta ne käännyttivät minut Suomen matkatoimiston puoleen. Kirjoita sinne ja kysy, mitä kaikkia papereita tarvitset matkustaaksesi Suomesta Saksaan. Sydämelliset terveiset ja kymmenen miljoonaa lämmintä suukkoa. Ikuisesti sinun – Siegfried.

Liisa: Aion lähteä Saksaan heti kun voin. Sigin äiti, sisko Kunigunde ja veli Heindrich ovat minusta oikein kiinnostuneita. Kunigunde, tai ystävien kesken ihan vaan Kuni, on alkanut myös kirjoittelemaan minulle. Hän lähetti myös valokuvia. Uskomatonta ajatella, että olen kohta menossa naimisiin.

Siegfried: Petsamo 29.5 1943. Rakas Liisani. Jälleen hain sunnuntailomaa, mutta se valitettavasti evättiin taas. Kun matkustan lomalle, niin otan sinun avioliitto paperisi mukaan. Tulen yrittämään Saksassa kaikkeni, jotta voisimme mennä pian naimisiin. Äiti lähettää sinulle viimeisessä kirjeessään terveisiä, äitienpäiväsähkeesi ilahdutti häntä suuresti. Liisa, lähipäivinä tulet saamaan äidiltä kauniita kuvia kodistamme. Sydämelliset terveiset. Soitan heti kun pääsen lomalle. Ikuisesti sinun, Siegfried.

Liisa: Sigi lähti kesäksi Saksaan. Sinne minäkin haaveissani matkustan, vaikka kesäni täällä Petsamossa meneekin. He asuvat Münchenissä. Millainenhan paikka München mahtaa olla? Olen nähnyt siitä vain valokuvia, joita Kuni lähetti minulle kirjeessään, mutta kohta aion nähdä sen myös omin silmin. Sigi sanoi, että tulee kesän jälkeen tänne takaisin.

Siegfried: Petsamo 11.9.1943. Liisa, sydänkäpyseni. Aina minä kirjoitan, että tulen kohta tervehtimään sinua ja aina uudelleen saan vain lisää työtä. Minun täytyy mennä hoidettavaksi sairaalaan, mutta älä ole huolissasi – ei se ole mitään vakavaa. Muutama päivä kunnollisessa hoidossa ja olen jälleen terve. Olen iloinen, että sinäkin toivot lapsia. Niin minäkin toivon. Sodan täytyy vain ensin loppua ja sitten sinusta tulee onnellinen vaimoni ja hyvä äiti. Minä tulen olemaan sinulle hyvä ja huolehtimaan sinusta sydänkäpyseni.

Liisa: Sigi siirretään täältä sotasairaalasta Saksaan, enkä minä voi enää käydä hänen luonaan. Sairaus on vain pahentunut, se on jokin hampaissa oleva sairaus, joka kai leikataan. Sigi sanoo, että hän tulee kuntoon, minäkin haluan uskoa niin. Minulla on häntä niin kova ikävä. Sigi jaksaa aina muistuttaa minua olemaan urhoollinen ja uskollinen. Kyllä minä olen, mutta välillä minua pelottaa, loppuisipa sota pian.

Kuni: München 27.2.1944. Rakas pieni Liisa, olemme ottaneet kiitoksella vastaan viestisi. Siegfried on edelleen sairaalassa. Sikäli hänellä ei ole hätää ja tuskat ovat helpottaneet. Paljon sydämellisiä terveisiä häneltä sinulle. Hän ei vielä jaksa oikein kirjoittaa. Rakas pieni Liisa, Helsinkiä pommitetaan kovasti, miten on laita siellä teillä? Vierailevatko pommittajat myös teidän luonanne? Me olemme toistaiseksi vielä säästyneet, Jumalan kiitos. Menneellä viikolla istuimme paljon kellarissa sekä päivät että yöt. Toivottavasti tapaamme pian, ajattelemme sinua usein. Paljon terveisiä täältä saksasta, äidiltä ja minulta. Sinun uusi siskosi – Kuni.

Liisa: Onneksi Kuni kirjoittelee minulle, niin tiedän mitä Sigille kuuluu, kunpa hän paranisi pian ja tämä sota loppuisi. Täällä Petsamossa olemme saaneet olla vielä suhteellisen rauhassa, mutta kuka tietää mitä tässä vielä tapahtuu? Olen täyttänyt avioliitto papereita niin paljon, kuin vaan saan täytetyksi. Tämä on niin työlästä kuin pitää hakea kaikenlaisia lomakkeita ja asiakirjoja ties mistä. Minulla on kai nyt kaikki tarvittava kasassa.

Kuni: München 30.4.1944. Rakas Liisa, toivottavasti voit hyvin. Me olemme selvinneet huhtikuun pommituksista ehjinä. Toivottavasti jatkossakin on yhtä hyvä onni. Hyökkäykset ovat olleet ankaria ja varsinkin tulipalot niiden jälkeen. Siegfried kävi taas luonamme tänään, hän toipuu hiljalleen. Muuten, tulivatko pakettimme perille? Valitettavasti sähkeet eivät kulje, mutta me haluamme lähettää sinulle tietoja nopeinta mahdollista reittiä. Nämä kirjeet kai kulkevat. Pysy terveenä, rakas Liisa. Meiltä kaikilta sydämelliset terveiset, Kuni.

Liisa: Kunpa tämä sota jo loppuisi. Kirjeiden saapumisessa tuntuu kestävän pieni ikuisuus. Mahtavatko kaikki edes mennä perille? Laitoin postissa tulikukan siemeniä Sigille. Jos hän kylvää ne nyt, ne kukkivat, kun minä pääsen täältä viimein Saksaan. Olen varalta lähettänyt Sigille paljon kirjeitä. Jos edes joku niistä tavoittaisi hänet?

Siegfried: Hersching 14.5.1944. Rakas Liisani. Tänään on sunnuntai ja olen ilokseni saanut viisi kirjettä. Olen oikein onnellinen. Sinä kirjoitat niin kauniisti ja paljon. Ajattelen sinua aina päivin ja öin olet aina ajatuksissani. Rakas Liisa, ostan sinulle kauniin suurella briljantilla koristellun kultasormuksen. Minä haluan nähdä sinut aina onnellisena. Joka päivä odotan postia Berliinistä. Avioliittoanomus on jo saapunut oikeaan paikkaan ja nyt odotetaan koko ajan tietoa, että voisimme mennä naimisiin. Sitten tulen heti ja haen sinut. Se tulee olemaan elämäni kaunein matka. Kun saan tietoja Berliinistä, niin lähetän sinulle heti sähkeen. Sydämelliset terveiset ja miljoona lämmintä suukkoa sinua rakastavalta Siegfriediltäsi.

Liisa: Sigi on viimein päässyt pois sairaalasta. Olen yrittänyt saada kaikki tarvittavat allekirjoitukset ja vahvistukset avioliittohakemusta varten. Miten tässä voikaan olla näin paljon paperityötä? Mielestäni minulla on viimein kaikki tarvittava. Toivottavasti nämä menevät perille asti.

Siegfried: München 16.6.1944. Rakas Liisa, minulla on sinulle erityisen hieno uutinen. Avioliittohakemus on nyt tullut joukko-osastooni, lähetän nämä vielä nopeasti armeijan esikuntaan, mutta sinun täytyy lähettää minulle vielä seuraavia tietoja: sukuselvitys, valokuvia, nimikirjoitus, terveystodistus ja syntymätodistus.
Rakas Liisa, lähetän sinulle hakemuskaavakkeen. Ole hyvä ja täytä myös se. Uskon vakaasti, että hakemus hyväksytään. En lepää ennen kuin olet vaimoni. On vaikea vain odottaa, mutta sitä ihanampi jälleennäkeminen on ja sitä suurempi rakkaus. Odotus on sydäntämme koetus. Lähetä paperit minulle oikein pian. Sydämelliset terveiset ja tuhat lämmintä suukkoa. Vain sinua rakastan, Siegfriedisi.

Liisa: Tämä on vaikeaa. En minä saa mitenkään kaikkea, mitä Saksassa minulta pyytävät. Mistä minä saan tämän ajan keskellä sukuselvityksen? Pappi sentään täytti paperit. Tiedän että Sigi odottaa näitä papereita, mutta en minä vain saa näitä kaikkia! Sota on muuttunut hurjemmaksi. En minä tiedä mitä tässä vielä tapahtuu! Tiedän vain, että minun pitäisi lähettää nämä Sigille. Mutta en minä näitä keskeneräisinä voi lähettää.

Siegfried: München 2.7.1944. Rakas Liisani, iloitsen suuresti ihanasta kirjeestäsi numero kuusi. Kirjeet neljä ja viisi eivät ole vielä tulleet. Minä pidän aina sormustasi ja sydämessäni olet aina luonani. Sekä sinun että minun kotimaillamme on nyt oikein vaikeat ajat, mutta sota loppuu aikanaan. Tänään Kuni sanoi, että kunpa Liisa olisi jo täällä, niin hän voisi auttaa äitiä kotona. Minä tulen huolehtimaan sinusta, että sinun olisi oikein hyvä olla. Äiti pyysi sanomaan sinulle paljon sydämellisiä terveisiä. Hän istuu tässä vieressäni, kun kirjoitan. Vain sinua rakastan, Siegfried.

Liisa: Lähtö tuli. Rauhanehtojen mukaisesti myös Petsamon alue menetetään Neuvostoliitolle. Kaiken lisäksi Saksa on nyt vihollisemme. En tiedä tulevasta mitään. Ainut joka on varmaa, on se, että minusta tuli evakko ja koti jää nyt taa… Olen ilmeisesti matkalla Ruotsiin suomalaisten lasten vastaanottokeskukseen Bränlandiin Uumajan lähelle. Olen kirjoittanut Sigille ja Kunille Saksaan, mutta en tiedä menevätkö kirjeet koskaan perille. Ja vaikka menisivät, miten he minut löytäisivät, kun olen tien päällä. Sen tiedän, että he ovat säilyneet hengissä. Olen niin yksin – enkä tiedä mitä tehdä…

Liisa: On vuosi 1945. Saksa on sodan häviäjä, enkä ole kuullut Sigistä hetkeen. Minäkään en ole kirjoittanut hänelle. Minun on ajateltava itseäni ja tulevaisuuttani. Olen löytänyt suomalaisen miehen ja me aiomme naimisiin. Olen silti säilyttänyt kaikki hänen kirjeensä. Tuhat suukkoa – sinua rakastaen, Liisa.