Palaa Autismin kirjo

Opiskelijan tarina

Terve! Mie olen Niki Saarinen ja minulla on aspergerin syndrooma. Haluaisin kertoa siitä, miten syndroomani on vaikuttanut opintoihini Lapin ammattikorkeakoulussa ja antaa yhdenlaisen version siitä, millainen henkilö asperger-ihminen on. Minulla aspergerin syndrooma vaikutta siten, että olen sosiaalisesti kömpelö, sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut helposti, minulla on yliherkkä kuulo ja ilmaisen itseäni sekä tunteitani välillä vaikeaselkoisesti.

Lukion ja armeijan jälkeen vuonna 2010 olin tyhjän päällä, koska en ollut varma miksi haluan isona. Suunnitelmissa oli teologian opinnot Helsingissä tai diakonissan koulutus Oulussa, mutta ekaan en lukenu kunnolla ja Ouluun en ollut valmis muuttamaan. Minulla oli siihen aikaan masennusjakso, tosin minulta ei sellaista diagnosoitu, jonka vuoksi miulla ei riittänyt voimat ja kiinnostus urasuunnitteluun. En ollut sinut itseni, enkä sosiaalisten suhteideni kanssa.

Onneksi 2010 lopulla ja 2011 alussa aloin eheytyä ystävieni ja ammattiauttajien avustuksella sekä kirjastossa käytyjen työharjottelujen kautta. Urasuunnitelmani selkiytyivät sen verran, että päätin hakea Kemiin sosionomiksi ja Ouluun kirjastonhoitajaksi. Kemiin mie sitte lopulta pääsin syyskuussa 2011. Koulupaikan saaminen ja Kemiin muuttaminen olivat miul helpottavia muutoksia, vihdoin pääsin kouluun, vieläpä semmoseen johon halusin, vihdoin pääsin muuttamaan omilleni ja vihdoin pääsin osaksi yhteiskuntaa.

Opintojen alkaessa päätin heti lähteä koulun vapaaehtoistyöhön mukaan, jotta ”kotiutuisin” Kemiin parhaiten. Siksi lähdin mukaan KeToSOK ry:n hallitukseen mukaan jo ekana opiskeluvuonna ja toisena vuonna menin tuutoritoimintaan mukaan. Niissä olinkin aktiivisena opintojen loppuun asti.

Ryhmäni oli SOK22:n toisen ryhmä, johon sopeuduin onneksi varsin nopeasti. Mie tulen ihmisten kanssa yleensä hyvin toimeen, mutta introverttinä ihmisenä yhteyden luominen muihin on miul aina hidasta. Siitä huolimatta olin osa SOK22:sta ja oleminen koko ryhmän kanssa sujui, joidenkin samanhenkisten kanssa tietenkin paremmin kuin toisten, mutta kaiken kaikkiaan hyvin.

Koulutuksessa suuntauduin silloiseen yhteisö- ja perusturvatyöhön, jossa opetellaan asioimaan aikuissosiaalityössä. Nykyistä termiä en tiedä, mutta miun opintojen aikana suuntautumista kutsuttiin YPT:ksi.

Haastavinta opinnoissa oli olla sosiaalinen. Olen siis luonnostaan sisäänpäin kääntynyt, jonka vuoksi ryhmässä toimiminen, väkijoukoissa oleminen ja uusien suhteiden luominen ovat minulle hankalia. Pystyn kuitenkin olemaan tekemisissä muiden kanssa, se on monesti hauskaa. En tiedä miksi, mutta sen aikaista ystävääni lukuun ottamatta en onnistunut sopimaan viikonlopuksi kahden keskeisiä hetkiä. Jos siis halusin olla tekemisissä Kemistä tulleiden uusien tuttavuuksien kanssa, minun piti mennä opiskelijatapahtumiin, jotka olivat toki mukavia välillä, mutta monesti kaipasin vähemmän väkeä ja rauhallisempaa tilaa.

Sosiaalisuus on hankalaa minulle siksi, että minulla tulee nopeasti ”sosiaalinen kiintiö” täyteen ja siihen liittyy niin monia ärsykkeitä, minkä vuoksi ne kestä olla pitkään tiloissa, joissa on monta ihmistä ja hälinää. Väkijoukot aiheuttavat joskus jopa ahdistusta, varsinkin jos miun pitää etsiä joku sellaisesta. Kahden kesken oleminen tai enintään viiden hengen ryhmä ei ole niin uuvuttavaa. Toinen syy on se, että minulla on yliherkkä kuulo. Kovat äänet, kuten baarit yöaikaan, joko ahdistavat tai lamaannuttavat. Miun oli pakko ottaa korvatulpat baareihin mukaan, jos halusin olla siellä muiden seurana. Se ei kuitenkaan hirveästi auttanut, koska sitten en kuullut muita kunnolla. Lopulta päätin, etten menee baareihin enää.

Siitä saankin hyvän aasinsillan kolmanteen syyhyn, miksi sosiaalisuus ei aina onnistu miulta. En juo alkoholia lainkaan. Päätin jo yläasteella, että sen koske siihen, koska en kestäisi krapulaa. Monella on varmaan mielikuva, että opiskelijaelämään kuuluu runsas juominen ja voin vahvistaa, että Kemissä se kuului. Ihmettelystä huolimatta minua ei syrjitty sen vuoksi ja itse asiassa minua käytettiin esimerkkinä vaihtoehtoisesta tavasta olla mukana opiskelijariennoissa, kun KeToSOK ry opasti uusia opiskelijoita. Siitä huolimatta olin opiskelijatapahtumissa yleensä ainoa joka ei juonut, joka ei tehnyt väkijoukoissa olemisesta yhtään helpompaa. Haluan kuitenkin korostaa, että minun puolesta jokainen saa juoda oman kiintiönsä mukaan, en tuomitse sen perusteella. Minä itse siirryn siinä vaiheessa syrjemmälle.

Minusta on mielenkiintoista, että minua taidettiin opiskelijoiden kesken pitää sosiaalisena henkilönä. Esimerkiksi kertoessani muutamalle luokkatoverilleni syndroomastani, heidän reaktio oli: ”Sosiaalisissa kanssakäymisessä sinulla ei ainakaan ole ongelmia.” Kenties olen hyvä peittämään tunteeni ja esittämään sosiaalista tai sitten yksinkertaisesti olen sopeutunut tähän ekstroverttiin maailmaan.

Ennen ammattikorkeakoulua olin hyvin salaileva syndroomastani. Minulla meni esimerkiksi monta vuotta, ennen kuin kerroin siitä ystävilleni. Kemissä päätin alkaa kertomaan siitä ainakin luokkatovereille, tuutoriopettajalle ja opinto-ohjaajalle. Muistaakseni ajattelin, että ainakin minun kanssa eniten aikaa viettävien on hyvä tietää, jotta vältytään väärinkäsityksiltä. Myöhemmin laajensin piirin KeToSOK:n hallituksen jäseniin ja opiskelijatuutoritovereihin. Kertominen ei ollut onneksi vaikeaa, asia otettiin ymmärtäväisesti vastaan ja minun ei tarvinnut alkaa pitämään luentoa aiheesta, ainoastaan kertoa, miten syndrooma näkyy minussa.

Oli hienoa, että minnuu ei käsitelty ”erityistapauksena”, vaan vertaisena. Itselleni on nimittäin aina helpompi, jos syndroomaani kohdellaan persoonallisuuteen liittyvänä ominaisuutena, eikä siihen kiinnitetä hirveästi huomiota. En pidä huomion keskipisteenä olemisesta ja erotun olemuksellani joukosta ihan tarpeeksi. Hyväksyminen ja ylenpalttisen kyselyn jättäminen ovat olleet itselle opintoja helpottavin asia. Jokaisen, jolla on jokin neurologinen poikkeavuus, on tehtävä itselle selväksi, kuinka paljon haluaa tuoda sitä julki. Toisten ihmisten kanssa on helpompi olla, kun tietää omat rajansa ja kun muut tietävät ominaisuudestasi, toki sen verran mitä haluat kertoa.

Toinen opintoja helpottava asia oli koulun tarjoama vapaaehtoistyö, eli opiskelijayhdistyksen hallituksessa ja opiskelijatuutorina toimiminen. Ne toivat hyvää vaihtelua teorian pänttäämiseen ja auttoivat sopeutumaan Kemissä olemiseen. En tiennyt vielä silloin, mutta nykyään tiedän, että minun on järjestettävä itselleni vapaaehtoistyötä, jotta mieleni pysyy virkeänä. Sen on oltava erilaista kuin se mitä sillä hetkellä teen työkseni ja oltava tasapainossa yksityisen aikani kanssa. Jos ei näin tapahdu, huomaan kyllästyväni ja tuntevani itseni turhaksi. Varsinkin työttömyysjaksoina vapaaehtoistyö on minulle hyvä tapa pitää itseni toimintakykyisenä. Suosittelisinkin, että jokainen löytäisi oman vapaaehtoistyön, harrastuksen tai vastaavan, jolla tuo vaihtelua jokapäiväiseen uurastukseensa, oli sitten kyseessä työhakemusten väsääminen tai varsinainen työ. Lisäksi on mainittava, että opintojani helpottivat loistavat opettajat, opinto-ohjaaja, kuraattori ja opiskelijatoverit.

Kannustaisin nykyisiä ja tulevia Lapin ammattikorkeakoulun opiskelijoita olemaan avoimia neurologisista ominaisuuksistaan ja oppimisvaikeuksistaan. Kukaan ei pysty lukemaan ajatuksia eikä aina lukemaan lääkärin teettämiä papereita sinusta, joten parhaiten sinusta tiedetään, kun kerrot itse itsestäsi. Voin omalla kohdalla sanoa, että salailu tuotti stressiä ja väärinkäsityksiä, asiat menivät paljon helpommiksi, kun avauduin ja kerroin aspergerin syndroomastani muille. Olen ollut onnekas, että olen saanut tukea ja ymmärrystä. Kun kuraattorini ehdotti osallistumista Erilaiset oppijat –verkkosivun tekemiseen, lähdin sen kummemmin miettimättä mukaan. Halusin jakaa tarinani, koska toivon sen rohkaisevan muita kaltaisiani. Toivon, että muillakin kaltaisillani on mahdollisuus olla sellaisia kuin itse haluavat ja saavuttaa tavoitteitaan. Toivon, että muutkin kaltaiseni saavat tukea ja hyväksyntää, eikä heitä syrjitä miltään taholta vain sen perusteella millaisiksi sattuivat syntymään. Jos sinä lukija kohtaan syrjintää, muista että vika ei ole sinussa, vaan syrjijässä. Kiitos sinulle, että luit tarinani ja kaikkea hyvää sinulle.