Etusivun kuva Juha T. Hakalasta: Esa Melametsä
Juha T. Hakala, professori, filosofi, tietokirjailija ja yrittäjä (Ideo Oy)
Siitä on alun toista vuotta, kun Helsingin Sanomat alkoi aktiivisemmin seurata opiskelijoiden elämää. Aviisi nimesi toimittajakaartistaan henkilön, jonka oli tarkoitus kirjoittaa reportaaseja yliopistosta. Pysyäkseen asioiden ytimessä yliopistoon ”soluttautunut” toimittaja kyseli aika ajoin myös opiskelijoiden mielipidettä siitä, millaisiin aiheisiin hänen olisi syytä tarttua.
Yllättäen hän sai kuulla, että prokrastinaatiosta (viivyttelystä) olisi puhuttava paljon enemmän. Kyse oli opiskelijoiden mukaan erittäin tärkeästä asiasta, koska se tuntui koskettavan nykyisin ”ihan jokaista”. Prokrastinaatiohan on sitä, kun ihminen siirtelee jotakin tehtävää tuonnemmaksi, vaikka tietää siirtelyn olevan itselleen haitallista. Opiskelijat olivat alkaneet kärsiä asiasta, koska erityisesti opiskelutehtäviin liittyvä viivyttely näytti saaneen aikaan monia haitallisia asioita, muun muassa uupumusta ja jopa ahdistusta.
Tämä Hesarin juttu viivyttelyn vahingollisuudesta kiinnitti oman huomioni siksi, että tunnistin olevani ikään kuin kohderyhmää. Minähän olin aina ollut viivyttelijänä. Viivyttely on liittynyt elämässäni varsinkin työasioihin, mutta sillä erolla, etten ollut koskaan osannut pitää moista piirrettäni erityisenä ongelmana. Nyt kun oikein pysähdyin miettimään asiaa, totesinpa vähitellen suorastaan hioneeni toimintatapojani suuntaan, jossa keskeneräisen työn ratkaisevat siirrot – usein jopa pääosa urakasta – oli tullut tehtyä hyvinkin lähellä deadlinea, kuoleman rajaa.
Myönnän. Tämä voi kuulostaa oudolta. Myönnän senkin, ettei moista viehtymystä monikaan kelpuuttaisi työelämän ihanteeksi. Missään tapauksessa asioiden lykkääminen ei ole joukkuepelaajan parhaita ominaisuuksia, sillä jos porukassa on yksikin viimeiseen asti vetkuttelija, se lyö takuuvarmasti leimansa sekä jengin ilmapiiriin, että työn etenemiseen. Varsinkaan isompia projekteja ei voi hoitaa menestyksellisesti, jos tiimiin sattuu yksikin vakaumuksellinen viime tingan tyyppi.
Ennen kuin jatkan, otetaan tähän vielä sekin, miksi viivyttelystä tuntuu kasvaneen erityisongelma juuri nykyaikana. Tutkijat väittävät yhden viivyttelyn selityksen piilevän aivoissa. Nykyihmisen aivot ovat alkaneet suosia tehtäviä, jotka tarjoavat nopean mielihyvän tunteen. Vastaavasti nykyihminen karttaa asioita, joihin liittyvä mahdollinen dopamiiniruiske on hamassa tulevaisuudessa. Mekaniikka on periaatteessa sama kuin erilaisissa riippuvuuksissa. Video- tai tietokonepelissä saavutettu uusi taso, level, tai ruudulle ilmestyvä Instagramin peukutus tuo aivoillemme nopean palkinnon. Kun vaikkapa sometykkäyksiä verrataan tenttiin lukemiseen tai muuhun loputtoman pitkäveteiseltä vaikuttavaan opiskeluhommaan, on selvää, kumpi on aivoille mieluisampaa.
Tutkijoiden tarjoama toinen selitys liittyy havaintoon, jonka mukaan moderni, kaikkialle säntäilevä nykyihminen on – elämäntapojen muutoksen myötä – hyvää vauhtia kadottamassa laiskottelun jalon taidon. Tilastot osoittavat, että vain ani harva meistä aikuisista on sinut tekemättömistä töidensä kanssa. Voimme kyllä ikään kuin imitoida laiskottelua, mutta pitkäänkö se onnistuu: eivätkö juuri toimettomuudessa nouse varmimmin mieleen tekemättömät työt!
Tutkijat ovat lohduttaneet, ettei prokrastinaatio eli viivyttely ole kuitenkaan sairaus, ei oikeastaan edes häiriö, vaan lähinnä modernissa monisuorittajaelämänmuodossa kroonistunut ikävä taipumus, joka olisi vain tiedostettava ja jonka kanssa meidän olisi vain jotenkin opittava elämään. Tällä haavaa näyttää nimittäin vahvasti siltä, ettei se ole katoamassa elämästämme mihinkään – ei ainakaan lähivuosituhansien saatossa. Päinvastoin se sävyttää elämäämme jatkossa yhä enemmän ja mitä erilaisimpiin arjen tilanteisiin liittyen.
Mutta nyt siihen, mitä jännittävää itse löysin tehtyäni muutamia aiheeseen liittyviä hakuja. Oliko oikeasti totta, että kyse on noinkin vahingollisesta asiasta? Ensin näytti siltä, että näinhän se juuri oli. Kyllä muuallakin maailmassa ajateltiin samoin. Viivyttely ahdisti myös Atlantin takana. Löysin muun muassa pari vuotta sitten YouTubeen ladatun videon, jossa tarjottiin konkreettisia vinkkejä viivyttelystä pois oppimiseen. Tämä video oli ehtinyt kerätä noin miljoona katselukertaa. Sitten löysin vastaavia videoita lisää, paljonkin. Ne olivat pääasiassa hyvin tehtyjä, ytimekkäitä ja vetoavia ja niiden kaikkien tavoite oli yksi ja sama: ravistautua irti töiden lykkäämisen turmioon vievästä tavasta.
Sitten asetin Google-hakuni hieman toisin. Onhan kumma, ellei kukaan ole löytänyt mitään perusteita omalle näkemykselleni siitä, että viivyttely voi ainakin joskus olla suorastaan hyödyllistä, vähintäänkin vapauttavaa? Haa, löytyihän sellaisiakin. Hetken näytölle ilmestyviä linkkejä tuijoteltuani löysin ahdistukseeni todellisen vapautuksen, viittauksen Whartonin yliopiston johtamisen professori Adam Grantin joitakin vuosia sitten kirjoittamaan kirjaan Originals. How Non-Conformists Move the World.
Kävi ilmi, että Grantin idea oli ollut kaivautua paljon elämässään aikaansaaneiden yrittäjien ja ”luovien edelläkävijöiden” elämään pohtimalla sitä, mitä he tekevät toisin kuin me tavalliset tallaajat. Voisimmeko oppia heiltä jotain, ja jos, niin mitä, kysyi Grant.
Yllätys, yllätys. Yksi esille tullut, suorastaan yleinen havainto oli juuri tuo, minkä olin itse kokenut vapauttavaksi: toisenlainen suhtautuminen deadlineihin! Arvattavaa oli, että myös herra professori Adam Grant oli itse samalla kannalla. Asioiden lykkääminen lähelle viimeistä takarajaa ei olekaan niin tuhoon tuomittavaa kuin moni ajattelee. Päinvastoin. Se on itse asiassa ollut hyvin tehokas työkalu muutamille tunnetuille ja paljon elämässään aikaan saaneille ihmisille.
Perusongelmamme on se, että nykyihminen kategorisoi viivyttelyn liian jyrkästi, aloittaa Grant perustelunsa. Liitämme viivyttelyn selkärangattomuuteen, laiskuuteen ja alavireisyyteen tai joskus, suorastaan apatiaan. Kuitenkin jos kurotetaan riittävän etäälle ihmiskunnan kulttuurihistoriaan, löydetään toinenkin, suorastaan käytännöllinen ulottuvuus viivyttelylle. Esimerkiksi muinaisessa Egyptissä ihmiset saattoivat määritellä viivyttelyn yksinkertaisesti vain ”oikean ajan odottamiseksi”. Se oli luonteva osa elämää ja arkisten asioiden edistämistä.
Juuri tämä ”oikean ajan odottamisen” idea oli yksi niistä piirteistä, joista esimerkiksi Applen perustaja, edesmennyt Steve Jobs tuli aikanaan tunnetuksi. Kuten moni muistaa kuulleensa, Jobs oli tunnettu myös kirjallisuusharrastuksestaan – ehkä hän oli poiminut egyptiläisten idean jostain faaraoiden aikaa kuvaavasta historiateoksesta. Kuka tietää.
Yhtä kaikki, Jobs perusteli lähipiirilleen asioiden lykkäämistaipumustaan sillä, että hänen motiivinsa ratkaista ongelma oli hyvin vahva. Hän ei kuitenkaan halunnut ”pilata” hyvää asiaa hosumalla, vaan antoi sen viipyen marinoitua. Ja: kun ratkaisu lopulta syntyi, moni saattoi jälkikäteen silmiään hieraisten todeta, ettei Jobs todellakaan ollut tarttunut ennalta arvattavimpiin ideoihin.
Ja nyt tulemme tarinan opetukseen: aika, jonka Steve Jobs näytti käyttävän vetkutteluun, ei suinkaan ollut hedelmätöntä aikaa. Se saattoi kyllä ulkopuolisen silmiin näyttää suorastaan vetämättömyydeltä, mutta todellisuudessa tämän palavan ideanikkarin mieli toimi kaikilla tasoilla aktiivisesti – siitäkin huolimatta, että mies ei sitä itse juurikaan tiedostanut.
Olen tavattoman hyvilläni siitä, että nykyisin on löydettävissä myös tutkimuksia, jotka ovat linjassa sekä Grantin että Jobsin näkemysten kanssa. Ne tarjoavat tukea sille, että kysymys töiden viivyttelystä ei ole aivan niin mustavalkoinen kuin on usein annettu ymmärtää. Myönnän kyllä, että viivyttely voi olla ongelma määrän kannalta, mutta luovuuden eli aikaansaannosten yllätyksellisen laadun kannalta vetkuttelu voi olla suorastaan hyve.
Viivyttelyn kannalle asettautuvien tutkijoiden mukaan meillä on vahva taipumus lopettaa tehtävän tai ongelman pohtiminen, kun saamme sen valmiiksi. Jos se sitä vastoin on kesken tai jopa aloittamatta edessämme, keskeneräisyys yleensä takaa sen, että mielemme prosessoi sitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ikään kuin taustalla. Tutkijoilla on tälle strategialle nimikin: he puhuvat strategisesta viivyttelystä.
Tässä vaiheessa olin jo entistä innostuneempi. Tietämättäni olin tullut tehneeksi jotain fiksua. En ole vain viivytellyt, vaan olen viivytellyt strategisesti! Strategisesti viivytellessäni olen pannut merkille, että jotkut tehtävät yksinkertaisesti vain hoituvat paremmin, kun niitä aikansa muhittelee. Samoin olen huomannut senkin, että paineen alla voi löytää itsestään ikään kuin ylimääräisen vaihteen, jonkinlaisen salaperäisen loikkarin.
Vitkastelu voi kannattaa muistakin syistä: jos tekee kaiken heti, saattaa tehdä paljon turhaa. Ainakin voi tehdä kaikessa epävarmuudessaan liian laadukasta. Sekin on nähty monta kertaa, että asia kiirehditään alta pois ja joillekin on suorastaan kunnia-asia olla valmiina ensimmäisenä. Sitten saattaa käydäkin niin, että työn tilannut taho – kuka tai mikä se sitten olikaan – toteaa: ”Sorry, tilanteet muuttuivat. Sitä, mistä viime viikolla puhuttiin, ei enää tarvitakaan.”
Mutta ymmärrän hyvin kyllä senkin, että moinen strateginen viivyttely vaatii aivan tietynlaisen luonteenlaadun. Ei se selvästikään meille sovi kaikille.