FT Kimmo Himberg rehtori, dosentti, Poliisiammattikorkeakoulu
Mitä on turvallisuus? Sitä voi tarkastella ainakin kolmesta näkökulmasta.
Ensiksi turvallisuus on riskejä, niiden tunnistamista ja niiden hallintaa. Kulumassa oleva koronapandemian aika on erinomainen esimerkki: tartuntojen hallitsematon leviäminen on merkittävä riski, jolla olisi mittavat vaikutukset yhteiskuntiin ja niiden toimintakykyyn. Myös meillä Suomessa kulunut vuosi on ollut jatkuvaa riskienhallintapäätösten tekoa yhteiskunnan huipulta alas yksittäisiin toimijoihin asti.
Toiseksi turvallisuus on häiriötapahtumien seurantaa ja niihin reagoimista: rikoksia, tulipaloja, onnettomuuksia. Myrkytyksiä, itsemurhia, tietoturvarikkomuksia. Mitattavaa turvallisuutta ja turvattomuutta, tapahtumia, joita kukaan ei soisi tapahtuvaksi. Laskevia tilastokäyriä tervehditään positiivisena muutoksena, nouseviin katsotaan tarpeelliseksi reagoida erityistoimin.
Kolmanneksi turvallisuus on emootioita, turvallisuuden kokemusta ja turvallisuudentunnetta tai sen puuttumista. Turvallisuudentunteen tiedetään olevan usein irrationaalinen: suomalaisistakin turvallisuuskyselyistä on havaittavissa, että ihmiset pelkäävät tapahtumia, joiden uhriksi joutuminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Kansainvälinen aseellinen konflikti ja terrorismi sijoittuvat pelättävien listalla korkealle. Keittiöjakkaralta putoaminen tai muu kotitapaturma ja liikenneonnettomuudessa uhriutuminen tulevat kaukana takana, jos sitten näkyvät kyselyvastauksissa lainkaan.
Turvallisuuskeskustelun ensimmäinen haaste on siihen kytkeytyvä käsiteviidakko: sisäinen turvallisuus, ulkoinen turvallisuus, kyberturvallisuus, arjen turvallisuus, laaja turvallisuuskäsitys, kokonaisturvallisuus… Yleisesti myönnetään, että ainakin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajapinta on limittynyt ja hämärtynyt. Tämän ajatuksen taustalla saattaa olla mielleyhtymä sisäisestä turvallisuudesta sellaisena turvallisuutena, jonka ylläpito tapahtuu valtakunnan rajojen sisäpuolella ja jonka uhatkin ovat etupäässä kotimaisia. Vastaavasti ulkoinen turvallisuus kytkeytyy tässä ajatusmallissa ulkoisiin uhkiin, ja mielleyhtymänä ulko- ja puolustuspolitiikkaan. Ihmiset, tavarat, pääoma, informaatio ja kulkutautiepidemiat liikkuvat vapaasti yli rajojen. Kansainväliset ilmiöt vaikuttavat turvallisuustilanteeseen yhteiskuntamme sisällä, mutta myös päinvastoin esimerkiksi kotimainen järjestäytynyt rikollisuus verkottuu kansainvälisten organisaatioiden kanssa.
Suomen geopoliittinen asema ja historia ovat meillä muokanneet valtakunnan ulkoista turvallisuutta koskevat näkemykset varsin yhdenmukaisiksi: kansainvälisesti vertaillen suomalaisten maanpuolustusta koskevat asenteet ovat huomattavan positiiviset – ja varmasti hyvä niin. Käsitykset sisäisestä turvallisuudesta, siihen vaikuttavista tekijöistä ja sen alueella tarvittavista panostuksista ovat toisaalta huomattavan epäselvät. Silti on pyritty luomaan kokonaisvaltaista turvallisuusdiskurssia: runsaan kymmenen vuoden ajan on julkisessa keskustelussa ollut esillä kokonaisturvallisuuden käsite, jonka varautumisen kehittämistarpeita tarkastellut ns. Hallbergin komitea kehitteli vanhemmasta kokonaismaanpuolustuksen käsitteestä mietinnössään vuonna 2010. Komitea hahmotteli uhkakuvia varsin avarasti: ”… laaja-alaiset turvallisuusuhkat ovat joko ihmisten aktiivista toimintaa (esimerkiksi sotilaallisen voiman käyttö, terrorismi ja tietoverkkojen häirintä), tahattomia tapahtumia (esimerkiksi sähköverkon laajat toimintahäiriöt sekä erilaiset biouhkat kuten tarttuvat taudit) tai luonnon ääri-ilmiöitä. […] Myös kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus, huume- ja ihmiskauppa sekä tarttuvat taudit edellyttävät Suomelta varautumista.” Viime mainitusta onkin kuluneen vuoden aikana kerätty ainutlaatuisia kokemuksia.
Aiemmin todetut historialliset ja maantieteelliset tekijät ovat varmistaneet sen, että Suomessa myös ulkoista turvallisuutta koskeva poliittinen päätöksenteko on perustunut säännöllisesti uudistuvaan, strategisesti orientoituneeseen informaatioon. Valtioneuvosto on jo vuosikymmenten ajan antanut eduskunnalle puolustuspoliittisia selontekoja. Vastaavaa valtakunnan ylimmällä tasolla laadittua sisäisen turvallisuuden syvällistä arviota ei ole tehty ennen hallituskautta 2014-18, jolloin valtioneuvosto noin yhden vuoden sisällä antoi eduskunnalle sisäisen turvallisuuden selonteon, ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon ja puolustuspoliittisen selonteon. Kokonaisturvallisuusajattelu, jota on myös paljon kritisoitu, näyttää siis kuitenkin johtaneen poliittisella tasolla turvallisuusnäkemyksen laajenemiseen ja vähitellen myös uhkakuvien perinteistä monimuotoisempaan arviointiin.
Olemme parhaillaan konkreettisesti kokemassa, miten sisäinenkään turvallisuus ei ole pelkästään kotoperäistä. Samalla pääsemme kokemaan, miten kulkutautiepidemia yhä meidänkin aikanamme lyö yhteiskunnan polvilleen, vaikuttaa dramaattisesti poliittiseen päätöksentekoon, viranomaistoimintaan, elinkeinoelämään, julkiseen talouteen ja kansalaisten turvallisuudentunteeseen. Tämä siitä huolimatta, että koronapandemia ei ainakaan Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ole osoittanut merkkejä karkaamisesta hallitsemattomaksi kriisiksi. On realistista ja riskitietoista myöntää, että digitalisaation eturintamassa oleva, monimutkaisen infrastruktuurin ja tietoverkkojen yhteiskunta on myös niin sisäisistä kuin ulkoisista tekijöistä haavoittuva, jopa kriisialtis. Samoin on realismia myöntää, ettei 2020-luvun Suomi ole enää mikään talvisodan kansa; pandemian lisäämät mielenterveysongelmat nostattavat huolta kansalaisten kestokyvystä poikkeusoloissa ylipäätään.
Epäilemättä 2020-luvun Suomi osana eurooppalaista ja globaalia keskinäisriippuvuutta onkin yhteiskunta, joka tarvitsee uuden, monimuotoisen kokonaisnäkemyksen turvallisuudestaan. Edellä mainitut valtioneuvoston selonteot laaditaan toivottavasti tulevaisuudessakin hallituskausittain. Samalla on opittava näkemään kristallinkirkkaasti, että turvallisuusuhkiin reagointi on paljon useampien toimijoiden vastuulla kuin perinteisesti olemme ajatelleet. Näillä toimijoilla on oltava tarvittavat suorituskyvyt uhka-analyyseihin, oikeisiin reaktiivisiin toimiin uhkakuvien realisoituessa ja toimintaan poikkeusoloissa.
Kompleksisen maailman monimuotoisiin turvallisuushaasteisiin kyetään parhaiten vastaamaan verkostomaisella yhteistyöllä. Varsinaisilla turvallisuusviranomaisilla on lainsäädännössä tiukasti määritellyt vastuualueensa, mutta yhteistoimintakyky paitsi viranomaisten kesken, myös elinkeinoelämän ja kolmannen sektorin kanssa antaa runsaasti uusia mahdollisuuksia lisätä yhteiskunnan resilienssiä.