Sirpa Kokkonen, medianomi (AMK), suunnittelija, LUC Oppimispalvelut, Lapin ammattikorkeakoulu (Lapin yliopisto)
Kiireen vilkkaa olemme ihmiskuntana kehittäneet digitaalisia palveluja: palveluja verkossa, jolloin oletuksena on tietotekninen osaaminen, hyvä näkökyky ja toimivat sormet. Jatkuvasti uudistuvat sähköiset palvelut edellyttävät myös jatkuvaa uuden oppimisen kykyä.
Entä jos olet vammainen, jolla on heikko näkökyky ja kädet, jotka eivät tottele hienomotorisia komentoja? Jos olet vanhus, joka ei koskaan ole tietokoneeseen koskenut, ja joka mieluiten käyttäisi sitä eteisessä joskus ollutta lankapuhelinta? Digiapua on saatavissa, mutta kuka siitä tietää, kuka osaa apua hakea?
Esimerkiksi Lapin hyvinvointialueella (Lapha) on tarjolla tukea digitaaliseen asiointiin, mutta sitä pitää itse osata etsiä verkosta. Sivustolla on teksti: ”Tarjoamme digitukea ensisijaisesti tältä sivulta löytyvien ohjeiden avulla.” (Lapha). Kyseiselle sivulle on siis osattava ensin navigoida apua saadakseen.
Pankitkin toki tarjoavat myös apua digiasiointiin. Esimerkiksi S-pankilla digituki on nykyään yksi pankin pysyvistä palveluista (STT). Pankin tiedotteessa sanotaan, että vanhusten lisäksi tukea tarvitsevat nuoret ja nuoret aikuiset, joilla ei ole vielä kokemusta pankkiasioinnista. Mutta silti näitä digitukia käyttääkseen pitää osata käyttää digiä. Ollaan vähän hölmöläisten kylän ongelmissa. Vielä olisi hyvä säilyttää niin sanotut ”perinteiset” palvelut kaiken maailman digiloikkien rinnalla.
Osaajat osaavat – vai osaavatko?
Meille muille, joilla on toimivat sormet, ja jotka olemme sinnitelleet muutoksissa mukana ja opetelleet käyttämään tietokoneita ja älypuhelimia, palvelut 2.0 tarjoavat usein helpotusta asioiden hoitoon. Vahvalla, esimerkiksi pankkitunnistautumisella voimme luottaa siihen, että käyttämämme palvelu on tietoturvallista käyttää. Lippulappusia ei tarvitse täytellä ja juoksuttaa edestakaisin, kun vaikkapa verotoimiston ja Kelan kanssa asiointi sujuu sutjakkaasti verkossa: tietokoneella tai puhelimella. Pankissa ei tarvitse fyysisesti jonottaa vuoroaan, vaan pankin chattiavussa.
Jotkin järjestelemät voivat olla käytettävyydeltään monimutkaisia, vaikka digiä osaisikin normaalisti käyttää. Silloin ei ehkä ole kehitetty palvelua tarpeeksi käyttäjän näkökulmaa ajatellen. Kaikessa kehityksessä olisi hyvä pitää mukana myös loppukäyttäjiä, joille palveluja kehitetään. Sitähän tulee sokeaksi omalle osaamiselleen ja sen lisäksi vielä mahdollisesti vauhtisokeaksi, jos palvelun rakentelu sujuu tuskitta. Onneksi silloin tällöin tulee vastaan myös kyselyitä ”asiakaskokemuksen” parantamiseksi, jolloin asiakas pääsee itse vaikuttamaan palveluihin.
Olen monesti miettinyt, että miten kummassa ennen vanhaan ihmiset löysivät perille. Polut, tiet, tähdet, tienviitat, paperikartat. Nyt ei tarvitse olla kummoinenkaan suunnistaja, kun kännykkä tai GPS ohjaa perille. Itse olen monta kertaa kännykän ohjaamana mennyt suorastaan metsään, kun taitoa sekin vaatii, että osaa kommunikoida rakkaan laitteensa kanssa.
Palvelut 3.0?
Olemme ilmeisesti matkalla vieläkin itsenäisempiin palveluihin, jotka osaavat ennakoida ja tehdä puolestamme tarpeellisia asioita. Ehkä meidät pitää vain kirjata jonkin palvelualueen (maa, kaupunki?) jäseneksi ja kyseinen palvelualue pitää lukua ja huolehtii tarpeistamme ja meille kuuluvista palveluista.
Miten tässä onnistutaan siten, ettei kukaan jää pois kyydistä? Miten vammaiset ja vanhukset otetaan huomioon ilman, että heidän täytyy opetella mahdollisesti mahdottomat digiasiat? Ovatkohan tulevaisuuden palvelut oikeasti nykyistä itsenäisempiä ja inhimillisempiä?
Lähteet:
Lapin hyvinvointialue 2026. Tukea digitaaliseen asiointiin. Viitattu 7.4.2026
https://lapha.fi/tukea-digiasiointiin
Suomen tietotoimisto 2026. Viitattu 7.4.2026
https://www.sttinfo.fi/tiedote/71717727/digituki-vakiintuu-s-pankin-pysyvaksi-palveluksi-jo-yli-20-000-asiakasta-saanut-apua-tuesta?publisherId=4521144&lang=fi
Asiasanat: Palvelut, digitalisaatio, vammaiset, vanhukset